keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Arkista hulinaa


Meikäläisen arki on nykyisin melkoista hulinaa. Tämä ei suinkaan ole mitenkään poikkeavaa, vaan pikemminkin lähes "normitilanne". Kalenteri täytyy tasaisesti erilaisista menoista ja arki on melkoista säätämistä omien ja lapsen menojen välillä. Tällä viikolla isäntä on ollut reissussa, joten säätämistä on ollut vielä normaalia enemmän.








Opiskelutehtävät (ne viimeiset näytöt) alkavat olla kutakuinkin valmiita. Toinen on arvioitavana työpaikkaohjaajallani ja se viho viimeinenkin pitäisi olla arviointikunnossa ensi viikon aikana. Tiukkaa pusertamista on ollut, mutta olen myös yrittänyt pitää aikatauluista kiinni, sillä muuten vaarassa olisi asioiden pitkittyminen ja niiden siirtyminen eteenpäin. Jotain on saatava päätökseen, jotta pystyy keskittymään seuraaviin töihin.
 










Kesällä aloitetut asiakkaiden sisustussuunnitelmat ovat olleet myös pitkään työn alla ja niidenkin osalta alkaa näkyä jonkinasteisia valmistumisen merkkejä. Näiden erilaisten projektien määrä on ollut juuri ja juuri hallittavissa, mutta tämä on ollut tiedossa. Olosuhteiden pakosta olen joutunut kehittelemään hieman toisenlaista lähestymistapaa ajan (ja arjen) hallintaan, jonka olen kiteyttänyt sanontaan "ei elefanttiakaan syödä kokonaisena, vaan pieni pala kerrallaan". Olen yrittänyt ottaa käsittelyn alle aina yhden asian ja työstänyt sitä vähitellen eteenpäin. Sen lisäksi olen pitänyt välipäiviä (tai ainakin iltoja), jolloin en ole tehnyt mitään ja tämä näyttää toimivan jollain tasolla. Työt eivät ole pahasti kasaantuneet eikä stressitasoni ole merkittävästi noussut.





 
 
 

Jonkun verran olen joutunut myös tekemään valintoja. Kesän lopulla olin vielä suurella innolla menossa lokakuun alussa järjestettäville Rakenna, Sisusta ja Asu-messuille ja myös muutama säännöllinen liikuntaharrastus oli suunnitteilla, mutta tässä kohtaa minun on ollut jo pakko luovuttaa. Aika (ja energia) ei yksinkertaisesti enää riitä, varsinkin, kun tuo päivätyö vie vielä oman osuutensa. Säännöllinen liikunta on toistaiseksi keskittynyt hyötyliikuntaan, mutta parempi sekin kuin ei mitään.




Valo häämöttää jo tunnelin päässä ja näillä näkymin syyslomaan mennessä  (viiden viikon päässä!) moni edellä kirjoittamani asia on (toivottavasti) saavuttanut päämääränsä. Viikot ovat tehokkaasti aikataulutettuja, mutta koen sen myös jonkinlaisena eteenpäin vievänä voimana. Taidan olla sitä ihmistyyppiä, joka tarvitsee sitä "ekstraohjelmaa".Tosin siinä(kin) olisi hyvää pitää mielessä jonkinlainen kohtuus....




Tällainen välitilinpäätös tällä kertaa.
Ja auringonkukkien voimalla eteenpäin! 
 
 
 
 
 

maanantai 17. syyskuuta 2018

Aihetta juhlaan


Viime viikonloppuna rakas äitimme täytti pyöreitä vuosia, huikeat 80 vuotta. Päivänsankarin toivomusta kunnioittaen olimme järjestäneet hänelle pienimuotoiset juhlat vain meidän läheisten kesken...





Äitimme on syntynyt Turussa, joten nyt halusimme viedä hänet synnyinseudulleen juhlistamaan päivää. Mukaan oli itseoikeutettuna kutsuttu myös hänen pikkusiskonsa (tätimme), jonka avustuksella olimme saaneet järjestettyä ruokailun Aurajoen rannalla sijaitsevaan Tårget -ravintolaan. Miljöö oli ihastuttavan rouhea ja menù kerrassaan herkullista. Söimme ns. pitkän kaavan mukaan, äiti muisteli siskonsa kanssa lapsuuden ja nuoruuden aikoja. Puhetta ja naurua riitti ja aina välillä tirautettiin muutamia liikutuksen kyyneleitä. Kolme tuntia meni kuin siivillä hyvässä seurassa.
 
 
 
 
 
 
 
Ruokailun jälkeen lähdimme vielä kävelemään Turun Tuomiokirkolle päin.
Kävimme katsastamassa äitimme  lapsuuden kotikulmia Piispankadulla.
Matkan varrella pysähtelimme aina välillä kuuntelemaan hänen muistelojaan.
Valitettavasti hänen kotitalonsa oli purettu jo kauan sitten ja tilalle oli rakennettu uusi kerrostalo.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Lapsuuden tammi seisoi kuitenkin vielä tukevasti paikoillaan tontin kulmalla ja oli liikuttavaa nähdä äitimme vanhan puun vieressä hänen muistellessa omaa lapsuuttaan. Äitimme sukupolvi on sitä aikakautta, jolloin elämä ei ole ollut helppoa. On ollut sotaa ja jo aivan pieninä viisi sisarusta joutuivat olosuhteiden pakosta eroon toisistaan. Kaikista elämän tragedioista huolimatta nämä sisarukset ovat pitäneet yhteyttä toisiinsa.
 
 
 
 
 
 
 
80 ikävuoteen mahtuu jo paljon elettyä elämää ja elämän koko kirjo. Suhteellisen hyväkuntoisena hän pystyy asumaan vielä omillaan.
Vauhti on väkisinkin hidastunut nuoruuden päivistä eikä kaiken maailman vaivoiltakaan ole voinut välttyä 
Äitimme on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten positiivisella elämänasenteella pääsee eteenpäin.
 
 
 
Juhlapäivä oli kaikin puolin onnistunut.
Sää oli syksyisen kaunis ja päivänsankari enemmän kuin tyytyväinen. 
Voiko päivältä enempää toivoakaan...
 
 
 
 
 
 

 

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Pientä muistutusta

Siivosin laatikoita ja löysin erinäisten papereiden sekamelskasta kortin, jonka olen joskus saanut eräältä blogiystävältäni. Kortin sanoma on aika selvä ja ajattelin se jakaa teillekin, ihan pieneksi muistutukseksi vain...






Kymmenen asiaa, jotka sinun tulee tietää hyvinvoinnista.
 
 
1. Päätä tässä ja nyt, että kaikki järjestyy. Se on hyväksi terveydellesi.
2. Makeat unet ja mielenrauha ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kuntosali ja kukkakaali.
3. Kaunis ympäristö antaa voimaa. Joskus riittää, kun tyhjentää tiskipöydän ja sytyttää kynttilän.
4. Ystävyys on ilmaista terapiaa. Kunhan muistaa antaa toisillekin suunvuoron.
5. Liikunnan tuoma euforia päihittää nousuhumalan mennen tullen.
6. Joskus sohva ja sipsitkin ovat hyvinvointia.
7. Mielekäs työ palkitsee. Tosin työ on hyvä renki, mutta huono isäntä.
8. Ole armollinen itsellesi. Annan itsellesi samaa myötätuntoa, jota annat ystävillesi.
9. Katsetta ei kannata pitää menneisyydessä - elämässä suunta on eteenpäin.
10. Pidä huolta itsestäsi. Olet sen arvoinen.





Pieni kertaus oli paikallaan ja jälleen kerran täytyy todeta, että nämä kymmenen asiaa " osui ja upposi" ainakin meikäläiseen.






 

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Tähän on tottuminen...


Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut täällä blogissani vanhemmuudesta, sen tuomista iloista ja suruista. Siitä näkymättömän napanuoran venymisestä, kun lapsi kasvaa ja kehittyy. Onneksi me vanhemmat (ja erityisesti me äidit) saamme totutella tähän irtiottoon vähitellen...







Lapseni on ollut viikonloppuna pelaamassa jääkiekkoa Jämsässä ja tämä reissu oli ensimmäinen yön yli- reissu, johon tämä äiti ei lähtenyt kannustamaan, vaan jäi kotiin. Ja jatkoa seuraa, sillä tulevalla viikolla poika lähtee luokkansa kanssa kolmeksi päiväksi ( ja kahdeksi yöksi) leirikouluun Pukkilan leirikeskukseen. Viikon sisällä poika on melkein enemmän pois kotoa kuin paikan päällä.






Nämä pienet erot ovat tärkeitä meille molemmille, sillä silloin saame tärkeän kokemuksen siitä, että lapsi pärjää...ja se äitikin ihan hyvin.
Lapseni kassia pakatessa tuntui, että olisin valmistellut häntä johonkin "elämää suurempaan" tapahtumaan.
Kassiin taisi lähteä myös pieni pala äidin rakkautta, huolta ja huolenpitoa, jonka toivon kestävän pitempäänkin kuin vain yhden pelireissun.
Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, sillä ei tähän liity sen enempää draama. Kunhan vain totuttelen ajatukseen siitä, että "lapset on lainaa vain"...
 
 
 
 



 
Illalla viestittelimme pojan kanssa puhelimessa ja siellä tuntui kaikki olevan hyvin.
Pojat olivat hotellihuoneessa keskenään ja nukkumaan piti mennä jo kello 21.00 aikaisen aamuherätyksen takia.
Sitä, miten reissu on mennyt, en vielä tähän mennessä tiedä, mutta sen tiedän, että matka nuoruuteen ja aikuiseksi kasvamiseen on jo alkanut. 
Vanhempien on turha pyristellä peruuttamatonta vastaan, eikä se taida olla tarkoituskaan. Toivon kuitenkin lapseni saavan kotoa sellaisia eväitä, että se kantaisi hänen koko elämänsä; niin tyynessä kuin tuulessakin. Tunteen, että hän pärjää ja elämä kantaa...
ja siinä suhteessa nämä pienet irtiotot ovat mitä parhainta harjoitusta.
 
 
 
Lapsen kasvaessa minun äitinä täytyy hyväksyä se, että lapsi ei tarvitse minua enää joka hetki.
Vanhemmuus muuttuu toisenlaiseksi huoltajuudeksi ja ehkä se oma rooli äitinä ja ihmisenä vaatii pientä tarkastelua.
Minulla onkin enemmän aikaa myös itselleni...ja mitäs sitten teen..?!
 
 
 
 
Tällaisilla ajatuksilla tulevaan viikkoon.
 
 
 
 

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Kiireen vastapainoksi


Elokuu on vaihtunut syyskuuksi. Arki ja sen kiireet ovat löytämässä jonkinlaista tasapainoa. Kalenteri täyttyy tasaisesti erilaisista menoista. Päivät ja viikot kulkevat nopeasti ja yritän pysyä tämän kaiken härdellin mukana. Onneksi olen löytänyt tähän arkeen mukavan vastapainoin...








Lapseni jääkiekkoharrastus rytmittää arjen iltoja jonkin verran.
Harjoitushallin ympäristössä on vallan mainiot ulkoilumaastot ja siitähän täytyy ottaa ilo irti.
Juoksemaan en ole (vielä) alkanut, mutta sen sijaan kävelen lenkkipolulla ja otan valokuvia luonnosta.
Ihanaa luontoterapiaa!
 
 
 
 




 
Sää on toistaiseksi ollut kesäinen, joten ulkoilu on ollut hyvinkin nautinnollista. 
Ajattelin, että yritän tehdä näitä kävelylenkkejä muutaman kerran viikossa ja tästä syystä luontokuvia kertyy myös blogin puolelle.
Valokuvaaminen tuntuu jälleen mukavalta, kun siihen on "enemmän" aikaa, vaikka tässä kohtaa olen tehnyt myönnytyksen ja kuvaan  kännykällä...
 
 
 
 
 
 
 
Kävelylenkkiin ja kuvaamiseen menee hyvinkin toista tuntia aikaa. Sen aikana saan hyvän annoksen liikuntaa ja raitista ilmaa.
Lisäksi pää tyhjenee hetkeksi kaikesta ja siksi tämä on osoittautunut erinomaiseksi nollauskeinoksi.
 
 
 
 
Koska arki on tällä hetkellä kiireistä, olen ajatellut että blogini päivittyy n. kerran viikossa, joskus ehkä useamminkin. Vaikka arki verottaa jaksamista, blogiharrastusta en ole missään vaiheessa jättämässä pois, sillä tämä(kin) toimii eräänlaisena terapiakeinona ja vastapainona kaikelle muulle. Kirjoittamaisen aiheista ei tunnu olevan pulaa, mutta koneella istumisen sijaan, haluan käyttää aikani jononkin muuhun...joskus jopa sohvalla löhöämiseen. Olisi kiva kuulla, minkälaisia "terapiakeinoja" sinä käytät arjessa selviytymiseen?
 
 
 
 
 
Oikein mukavia syyskuun alkupäiviä kaikille lukijoilleni!
 
 
 
 

lauantai 25. elokuuta 2018

Unelmia ja haaveita


Meistä taatusti jokainen unelmoi ja haaveilee erilaisista asioista. Ne voivat olla aineellisia tai aineettomia ja ne saattavat toteutua tai jäädä ikuisiksi ajoiksi tavoittamattomiin...





 
Mieheni lähti tänään Pohjois-Ruotsiin toteuttamaan yhtä haavettaan, patikoimaan yksikseen ja selviytymään luonnossa suhteellisen vähäisillä varusteilla.
 (Kyllä, miehelläni taitaa virrata suonissa hyvin vahvat "luolamiehen geenit") 
Vaellusreittinä on Ruotsissa sijaitseva Kungsleden (Kuninkaan polku), jota pitkin kuulemma kuninkaalliset ovat jo aikanaan patikoineet matkustaessaan pohjoisempaan Ruotsiin. Mieheni suunnitteli reittiä perusteellisesti ja lähti rohkeasti toteuttamaan unelmaansa.
 Reissuvalmisteluja sivussa seuranneena, jäin pohtimaan tätä unelmien ja haaveiden problematiikkaa...
 






Tähän ikään mennessä moni lapsuuden ja nuoruuden haaveeni ja unelmani on tavalla taikka toisella jo toteutunut.
Olen saanut opiskella ja tehdä työkseni unelmaani, jopa useampaakin. Minulla on perhe ja olen saanut elää terveellistä ja suhteellisen tasapainoista elämää.
Omaisuutta on kertynyt yhden omakotitalon ja sen unelmamökin verran. Mitäs tässä enää sitten unelmoisikaan...?
Olenko tyytymätön, jos vielä uskallan haaveilla tai unelmoida, kun minulla periaatteessa on jo "kaikkea"?
 
 
 
 
 
 
 
Minulle unelmat ja haaveet kuuluvat "elämän eliksiiriin".
Ne toimivat ainakin osittain alitajunnassa jonkinlaisina suunnannäyttäjinä.
En tavoittele mahdottomia pilvilinnoja (paitsi lottovoittoa!), vaan olen aika realistinen haaveilija.
Olen myös tietoinen, ettei kaikkien haaveiden ja unelmien pidäkään toteutua, mutta silloin ne toimivat minulle eräänlaisina mielen virkistäjinä. 
 
 
 
 
 
 
Olen ylpeä mieheni rohkeudesta lähteä pois työelämän paineista ja joka tällä hetkellä toteuttaa omia haaveitaan ja unelmiaan.
Hyvä ystäväni otti omasta työstä opintovapaata ja aloittaa ensi maanantaina vuoden kestävän opiskelun.
Yksi jos toinenkin tuttu miettii elämänsä suuntaa ja mahdollisia vaihtoehtoja...ja niitä unelmia.
Ehkä unelmointi on muuttunut ikääntymisen myötä ajatusleikiksi "mitä ehtisin vielä tekemään...?"
Jollakin riittää vielä rohkeutta lähteä toteuttamaan niitä... ja joku jää paikoilleen.
 
 
 
 
Minä uskallan ja haluan vielä haaveilla. Jonkun unelman prosessointiin saattaa mennä pitkäkin aika, mutta jossain määrin olen kuitenkin hyvin päämäärätietoinen. Omien haaveiden ja unelmien toteutumisen esteeksi voi löytyä monia syitä, mutta väitän, että suurin syy taitaa löytyä kuitenkin meistä itsestämme ja "korvien välistä". Mitä olen valmis tekemään unelmani toteutumisen eteen vai odotanko vain, että joku "ihme" tapahtuisi? Siinäpä kysymys, jota tulee itsekin miettineeksi...ja viime aikoina aika useinkin...
 
 
 
Tällaista pohdiskelua tänään.
 
;)
 
 
 
 
 
 
 
 
 

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Ja kuinkas sitten kävikään...


Taisin edellisessä postauksessa puhua jostain lempeästä arkeen palaamisesta. Totuus on ollut kuitenkin hieman karumpaa. Päivät työpaikalla ovat venyneet pitkälle iltapäivään. Sen jälkeen on pitänyt jo kiirehtiä kotiin tai hoitamaan kaupungille juoksevia asioita. Illat ovat menneet tiiviisti tietokoneella istuessa tai lasta kuskatessa jääkiekkotreeneihin...







Samalla kun olen aloitellut erityisopettajan työtäni, olen työstänyt myös kahden asiakkaan tilaamaa sisustussuunnitelmaa.
Toinen niistä on hieman laajempi rintamamies-talon pintaremontti ja toinen 60-luvun talon keittiöremontti.
Molemmat projektit etenevät, mutta onneksi hieman eri tahdissa. Työstän näitä syksyn aikana ja samalla viimeistelen vielä opintojani.
Onneksi toinen näistä sisustustöistä on näillä näkymin  myös se viimeinen (puuttuva) näyttötutkintoni.








Kesätyöni Sisustustalo Kodinonnessa päättyi runsas viikko sitten ja nyt teen siellä vain pientä tuurausta silloin tällöin.
Olen lupautunut auttamaan heitä satunnaisesti  ja ihan hyvä niin, ettei kesällä oppimani asiat pääsisi ihan kokonaan unohtumaan.
Tosin huomaan jo tässä lyhyessäkin ajassa putoavani "kärryiltä" liikkeen arjesta ja siellä olevista asioista.
Tämän postauksen kuvat ovat myymälästä, tosin esillepano on kuvien ottamisen jälkeen jo muuttunut.
 
 
 
 




Ja sitten on tuo liikunta puoli. Tällä hetkellä päivät on buukattu sen verran täyteen, ettei liikunnalle ole juurikaan jäänyt aikaa, vaikka kuinka yrittäisin aikatauluja järjestää. Stressihän siitä(kin) tulee. Toivotaan, että "täysbuukkaus" kuitenkin hellittäisi lähiaikoina. Koska elämässä tapahtuvat asiat pyörivät nyt melko pientä piiriä, on jutun aiheetkin hieman hakusessa...eikä aina viitsisi ruikuttaa samoista asioista.
 
 
 
Siksipä nostan kädet ylös ja totean, että pieni blogitauko taitaa olla (taas) paikallaan...