Käymistilassa

Tässä on nyt hetken aikaa saanut nautiskella suhteellisen kiireettömästä arjesta. Opiskelut sain päätökseen noin kuukausi sitten ja työrintamallakin on ollut hetken rauhallista. Olen nauttinut olotilastani ja on ollut kivaa, kun on ollut ihan oikeasti vapaa-aikaa. Se, että on ollut enemmän aikaa, on antanut aikaa myös pohdiskeluille...

Työssäni erityisopettajana elämme mielenkiintoisia aikoja, sillä ensi lukuvuonna muutamme täysin uuteen kouluun. Meidän erityiskoulumme siirtyy saman katon alle kahden muun pienen alakoulun kanssa ja tiedossa on paljon uusia haasteita. Uuteen toimintakulttuuriin ja avoimeen oppimisympäristöön sopeutuminen ei välttämättä käy ihan helposti. Vaikka olen jossain määrin uudistusmielinen, koen hetkittäin pientä epävarmuutta. Olen samalla sekä varovaisen innostunut että epäileväinen. Välillä huomaan pohtivani, onko minusta siihen työhön...tai vielä tarkemmin ajateltuna, haluanko tehdä edes sitä?

Ja nyt ei saa ymmärtää väärin, sillä pidän erityisopettajan työstäni todella paljon.


 

Sitten on tämä toinen (sivutoiminen) työni, sisustussuunnittelu. Yksi tavoitteestani täyttyi, kun sain tutkintoni tehtyä valmiiksi, mutta miten tästä eteenpäin? Yritykseni S T A I L I A M O on ollut perustamisesta lähtien enemmänkin harrastus, mutta siihenkin pitäisi pystyä panostamaan enemmän. Minun pitäisi tehdä enemmän asiakashankintaa (ja mainostaa), mutta aika ja taidot eivät tällä systeemillä oikein riitä. Ajatuksissa siintää yrittäjäkurssin käyminen (ehkä jopa yrittäjän ammattitutkinto) ja mahdollisesti lisäkoulutuksen hankkiminen julkitilasuunnittelun puolelta. Olen tullut siihen tulokseen, että jotain vähän isompaa ja konkreettista pitäisi tehdä, jotta tässä olisi jotain järkeä...



 

Olen jo pitemmän aikaa pohtinut myös työuraani ja ammattipolkuani. Vahvasta opettajataustastani johtuen olen miettinyt sen hyödyntämistä. Voisinko toimia kouluttajana tai kurssittajana esim. 2. asteen oppilaitoksessa vaikkapa tuntiopettajana ("asiantuntijana") joko kasvatus-ja opetusalaan liittyen tai jopa sisustusalalla? Vai, uusimpana ajatuksena, alkaisinko pitämään "kommunikaatiokerhoja" alle kouluikäisille?  Koen, että minulla on paljon osaamista (ja vahvuuksia), mutta en osaa hyödyntää sitä. Turha vaatimattomuus tässä kohtaa ei ole mikään hyve, vaan heikkous...

Yhteenvetona voidaan todeta, että olen ammatillisesti eräänlaisessa käymistilassa. Asiat saavat kuitenkin kypsyä rauhassa ja luultavasti tässä prosessissa alkaa jossain vaiheessa jotain tapahtua. Käymistila ei  tällaiselle ihmistyypille taida oikein sopia, mutta nyt se on välttämätöntä. Minulla on luultavimmin jonkinasteinen "positiivinen ammattikriisi". Jos Luoja suo, työvuosia on edessä vielä sellaiset 15 vuotta, joten ehtisi tässä vielä tekemään ja kokemaan vaikka mitä...

Näillä ajatuksilla kohti uutta työviikkoa!

 

 

 

 

Toistuva ongelma

Joskus tässä arjen pyörittämisessä pienestäkin asiasta voi saada ison ongelman. Minulle harmaita hiuksia eniten aiheuttaa ruoanlaitto. Ei ole viikkoa, etten tuskailisi jollain tasolla sen kanssa. Tuntuu, että samaa ruokalistaa pyörittää koko ajan eikä siihen ilmesty vahingossakaan mitään uutta.

Koska ruoanlaitto ei kuulu vahvuuksiin, saan tehtyä tästä toisinaan "elämää suuremman" asian. Onneksi meillä isäntä osallistuu muonitukseen kiitettävästi, joten saan ainakin välillä helpotusta ongelmaani. Katselen aina silloin tällöin uusia reseptejä, mutta en tiedä miksi ne eivät koskaan pääse edes kokeiluasteelle. Sen perinteinen resepti kun voisi uusiutua ihan pienilläkin muutoksilla. Olen ennenkin valittanut samasta asiasta, mutta viime viikolla oikein tuskastuin. Miten ruoanlaitto voi olla meikäläiselle (välillä) NIIN vaikeaa. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin ei tuskaa tuota ruoan tekeminen, vaan se, että mitä ruokaa yleensäkin laittaisi. Joskus olen miettinyt kuukauden tai kahden viikon ruokalistan tekemistä, mutta en ole päässyt ajatustani pidemmälle.
Niinpä jatkan "ruokatuskailuani" edelleen...

Ruoanlaiton haasteita lisää myös arjen aikataulujen sovittaminen. Omien työaikojen ja lapsen harrastusten linkkittyminen tuottaa välillä pään vaivaa. Tiedän, että joskus ruokaa voisi tehdä valmiiksi edeltävän päivänä/iltana, mutta kun aina ei jaksaisi olla vääntämässä ruokaa. Kaiken lisäksi kauppojen valmisruoasta ei ole tämä perheen pelastusta, sillä sitä syödään meillä niin vähän. On päiviä, jolloin lapsi lähtee harjoituksiin hieman heikommalla tankkauksella ja siitäkös minä saan huonon omantunnon. Saan töissä lämpimän ruoan ja periaatteessa aikuisena voin pärjätä sillä ja vaikka kevyellä salaatilla, mutta kasvava lapsi ei.



 

 

 

 

Ruokalistaongelmani korostuu toisinaan ehkä hieman liikaa, sillä pääsääntöisesti meillä syödään hyvää perusruokaa. Ongelman(i) ydin taitaakin olla siinä ruoanlaitossa. Koska en osaa olla luova sillä osa-alueella, tulee ruoanlaitostakin välillä "pakkopullaa". Asian kanssa on elettävä, sillä ongelmahan on minun korvien välissä. Eikä asiaa auta yhtään, että TV:stä tulee joka kanavalta kokkiohjelmia ja lehdet ovat täynnä toinen toistaan hienompia ruokaohjeita. Realiteetit on kuitenkin nämä, että ruoanlaitto ei ole minun juttuni, eikä se muuksi muutu, ellei ihmeitä tapahdu. Joten tämän viikon  ruokalistalla meidän perheessä on mm. perinteistä spagettia ja jauhelihakastiketta, tosin hieman omalla reseptillä tuunattuna.

 

Bon Apetit!
  

 

P.S Ja ruokakuvat edustavat tällä kertaa meidän perusarkea, kännykällä kiireellä otettuja "reality"-kuvia... :)





 

 

 

 

Isänpäivänä

Tänään on juhlistettu isää ympäri Suomen maan. Niin myös meillä.

 

Meillä päivää juhlittiin melko perinteisin menoin eli lempeä aamuherätys valmiiseen kahvipöytään, jossa odotti lahjat ja kortti.

 Tänä(kin) vuonna poika oli tehnyt kortin koulussa ja sen lisäksi isä(ntä) sai lahjakortin jalkahoitoon ja ison pussillisen karkkeja.

Lapsen itse tekemät kortit alkavat olemaan varmaan niitä viimeisiä ellei jopa viimeisin, sillä tuskin yläkoulun puolella näitä ihanuuksia enää väsätään.

Jälleen yksi osoitus ajan vääjäämättömästä kulumisesta.

 

 

 

Perinteiseen tapaan söimme kotona ravintolatasoisen lounaan.

Mies toimi pääkokkina ja loihti hyvää liharuokaa riistasta kanttarellikastikkeella ja minä tein lisukkeeksi veneperunoita uunissa.

Jälkiruoan tein valmiiksi jo eilen illalla. Koska meikäläisen leivontataidot ovat hieman hatarat, päätin kokeilla helpon (ja pienen) juustokakun tekemistä.

 

 

Erilaisia juustokakun ohjeita on tarjolla runsaasti ja minä halusin tällä kertaa kokeilla sellaista, jossa ei käytetä uunia eikä liivatetta.

Juustokakun pohja oli perinteinen keksipohja ja  muut ainekset olivat Mascarpone-tuorejuusto, kerma, tomusokeri, vanilijasokeri ja vähän sitruunaa. 

Tyylilleni uskollisena muutin vähän ohjetta ja lopputulos oli ihan onnistunut. 

 

 

 

 

Alkuperäisessä ohjeessa koristelussa oli käytetty tuoreita marjoja, mutta nyt oli tyytyminen ulkolaisiin mansikoihin. Laitoin niitä myös täytteen sekaan.

Koristelussa ei ollut oikein mitään ajatusta...ja kieltämättä siltä se vähän näyttääkin. Kahvipöydän lisukkeena juustokakku kävi kuitenkin vallan mainiosti.

Meillä kun ei perinteisistä kakuista muutenkaan erityisemmin välitetä.

 

Miehen vanhimman pojan perhe poikkesi alkuillasta vielä kahville ja juustokakku meni hyvin kaupaksi.

Lapsille tarjottiin lisäksi jäätelöä, joten näillä herkuilla isänpäivän juhlinta ei muuta enää tarvinnutkaan. 

 

Seuraavassa vielä ihana runo/ajatelma pojan isänpäiväkortista:

 

 

"Pieneen sydämeen ei paljon mahdu,

mutta isälle siellä on aina tilaa."

 

 

 

 

Hyvää isänpäivää kaikille maailman isille...

ja omalle isälle sinne pilven reunalle.

<3

 

 

 

 

Harmaata vain

Marraskuun harmaus toistuu meidän makuunhuoneessammekin. Viime viikonlopun siivoussessiossa vuodevaatteet vaihtuivat puhtaisiin eikä väri-ilottelusta ole tietokaan. Värivalinta on kuitenkin tarkkaa harkittu.

Muutama vuosi sitten ostetut pellavalakanat ovat osoittautuneet erinomaiseksi ostokseksi. Käytön ja pesujen seurauksena nämä vain paranevat. Harmaus on sopivan vaaleaa, jotta petaus ei mene liian tummaksi ja tunkkaiseksi. Päiväpeitto on hieman kiiltävä, mutta on sopivasti vastakohta pellavalle ja tuolle karvaiselle tekoturkis päiväpeitolle. Muutamalla lisätyynyllä petauksesta saisi hotellimaisemman, mutta nyt saa on hieman pelkistetympää mallia.

Olen myös haaveillut muutaman vuoden ajan sängyn päädystä, mutta sitä oikeaa en ole vielä löytänyt.

 

 

 

 

Meille on tullut käytännöksi, että pesetämme vuodevaatteet ja pyyheliinat nykyisin pesulassa.

Tekstiilien kuivaus on tähän vuoden aikaan (ja muutenkin) meillä hieman hankalaa. On  melkein luksusta, kun vien ison kassillisen lakanoita ja pyyheliinoja pesulaan ja saan ne sekä puhtaina että mankeloituna takaisin. Maksan tästä palveluksesta oikein mielelläni ja mukisematta.

 

 

 

 

 

 

Siivousoperaationi pääteeksi innostuin lisämään myös tunnelmavaloja.

 Hyllyn päälle asettelin valosarjan ja viritelmä saa olla nyt hetken.

Tähän pimeyteen ja harmauteen valosarjoilla saa niin mukavaa tunnelmaa...

 

 

 

 

Tällä viikolla marraskuun harmaus on ollut melkein käsin kosketeltavaa.

Säätila ei ole millään tavoin ollut mieltä ylentävää, mutta en anna se haitata.

Olotila on tässä kohtaa viikkoa jo hieman väsähtänyt, mutta haitanneeko tuo.

Onneksi perjantaille on luvassa työpaikan pikkujoulut...

 

 

 

Oi aikoja, oi tapoja!

Silloin tällöin innostun pohdiskelemaan jotain asiaa enemmänkin ja sen johdosta saan siitä usein aiheen kirjoittaa täällä blogini puolella. Tämän pohdiskeluni pohjautuu viikolla tapahtuneeseen asiaan, joten pieni alustus lienee paikallaan.

Pojallamme oli tiedossa illaksi jääkiekkotreenit. Liekö sitten koulupäivä vai syysloma aiheuttanut totaalisen väsymistilan, joten häneltä jäi harjoitukset väliin sillä seurauksella, että illan aikana ei ollut mahdollisuutta viihdyttää itseä pelikoneella eikä puhelimella. Poika tiesi  tämän seuraamuksen ja tyytyi kohtaloonsa. Tästä johtuen vietimme pitkästä aikaa hieman toisenlaisen illan; röhnötimme sohvalla (poika kainalossa) ja katsoimme telkkaria yhdessä, oikeastaan koko illan, emmekä pidelleet kännykkää. Vosinpa jopa väittää, että meillä oli "laatuaikaa". Illan jälkeen jäin oikein miettimään omaa (ja yleistä) SOME-käyttäytymistä.

Sosiaalinen media taitaa olla nykypäivänä melkoinen aikasyöppö. Kuin huomaamatta puhelin tulee otettua käteen ja selattua ohi mennen Instagramia tai Facebookia...ja sitä tekee vielä monta kertaa päivässä. Nykynuoriso ja lapset tuntuvat kasvaneen kiinni kännyköihin ja meillä onkin tapana vitsailla, että kännykkä on yhtä tiiviisti käytössä kuin pienellä lapsella tutti...ja vierottaminen yhtä vaikeaa ellei vaikeampaakin. Me vanhemmat emme taida olla yhtään sen parempia tässä asiassa. Koska kännykästä on tullut yleislaite (sähköpostit, TV-ohjelmat, uutiset, kamera...) ja se on kokonsa puolesta helppo pitää joka paikassa mukana, tulee sitä myös katsottua/selattua monta kertaa päivässä. Me aikuiset käytämme kännykkää hieman eri tarkoituksiin, mutta ajallisesti myös paljon.


 

Television katselu on muuttunut meillä mielenkiintoiseksi. Edelleen katsomme sitä koko perhe voimin, mutta joko mainostauoilla tai ohjelmien lomassa jokainen meistä räplää kännykkää enemmän tai vähemmän. Sellaiset spontaanit keskustelut ovat vähentyneet, sillä jokainen syventyy siihen omaan SOME-maailmaansa. Nyt kun meillä oli tämä yksi ilta SOME-vapaata, yhdessäolomme oli mielestäni laadukkaampaa. Ikävä tunnustaa, mutta näin vain on. Tämä samainen ilmiö on nähtävissä joka puolella: kahviloissa, bussipysäkeillä, koulun välitunneilla, kaupan jonossa...aina, kun meillä ei ole ns. "mitään tekemistä", etsimme puhelimen käteen sen sijaan, että vain olisimme tai keskustelisimme. Ihmisten väliseen vuorovaikutukseen on tullut kolmas osapuoli (mobiililaite/ SOME-maailma) ja tilanne on toisinaan jopa kummallinen.

Meillä kotona kännykän käytön suhteen on laadittu muutamia pelisääntöjä. Ruokapöydässä kännykkää ei näy ja illalla se pyritään sulkemaan hyvissä ajoin ennen nukkumaan menoa. Sama pätee myös pelikoneeseen. Tämän SOMEttoman illan  jälkeen ehdotin, että voisimme tehdä "somettomuudesta" joka viikkoisen tavan, mutta se ei saanut ( yllätys, yllätys!) kannatusta. Yritän kuitenkin omalla esimerkilläni viestittää, että nykyiset tekniset laitteet ovat "hyviä renkiä, mutta huonoja isäntiä". Nyt kun sain opiskelut ja pari muutakin asiaa päätökseen, olen tietoisesti välttänyt esim. tietokoneella istumista. Niin helposti sen ääressä menee tunti jos toinenkin, ihan huomaamatta. Tiedostan myös, että paluuta entiseen ei ole, mutta tästä kaikesta pitäisi pystyä myös aika ajoin irtautumaan.

Mihin kehitys mahtaa johtaa, sitä meistä ei kukaan tiedä, mutta sen tiedän, että tärkeintä olisi pyrkiä olemaan edelleen läsnä, ihmisenä ihmiselle.

 

Mitä huomioita tai ajatuksia Some-maailma teissä herättää?

 

 

 

(Kuvat Pixapayn sivuilta)

Viikonlopun aloitus

Marraskuu tuntuu ihan marraskuulle. Puut ovat paljaina lehdistä, ilma on harmaa ja kostea. Tuntuu, ettei päivä ole valjennut lainkaan, eikä tänään oikein jaksa ryhtyä mihinkään ihmeellisiin ponnistuksiin.

Syysloman jälkeinen työviikko on takana ja edessä olisi viikonloppu. Kävin tänään töiden jälkeen kampaajalla päivittämässä hiukseni, jonka jälkeen tulin kotiin, laitoin koneellisen pyykkejä pyörimään ja kävin hätäisesti kaupassa. Imurointia en taida jaksa suorittaa, joten teen pienen "taikatempun" eli vähennän vain valaistusta, jotta suurimmat pölypallerot eivät näkyisi. Ihan kätevää näin syksyn pimeinä päivinä, kun oikein laiskottaa...

 

 

 

Eilen virittelin olohuoneeseen kausivalot, joten hyggeilyn ja hämärähyssyn voin aloittaa ihan virallisesti.

Joulukoristeet saavat hetken odotella varastossa ja tekstiilipuolella haluan hetken nautiskella vielä syksyn väreistä.

Marraskuun lopulla on sitten niidenkin vuoro vaihtua talvisempaan.Vaikka tunnustaudunkin jouluihmiseksi, yritän malttaa mieleni.

 

 

Eilinen Avotakka-lehti odottaa toista lukukertaa ja tänään ostin lukulistalle vielä yhden (jouluaskartelu)lehden lisää.

Taidanpa laittaa mukavampaa vaatetta päälle, villasukat jalkaan ja majoittautua illaksi sohvannurkkaan.

 

 

Oikein tunnelmallista viikonloppua kaikille!

 

 

 

 

 

Omituisten otusten kerho

Eli pieni juttu siitä, miten kodin sisustaminen onnistuu taloudessa, jossa mies metsästää ja nainen sisustaa...

 

Tällä viikolla isäntä kotiutti meille muutaman metsästysmuistonsa. Tulin tiistaina kotiin töistä ja huomasin, että hän oli "koesovittanut" yhtä täytettyä eläintä pianon yläpuolelle ja muut kolme odottivat ruokahuoneen pöydällä ilmeisesti minun siunausta niiden loppusijoituspaikaksi. Minähän en tunnetusti näistä metsästysmuistoista niin kovasti välitä, vaikka kieltämättä ihan kauniita ovatkin. Sisustuselementteinä ehkä hieman haastavia sovittaa suhteellisen perusneutraaliin sisustustyyliin.




 

Isännällä on alakerrassa oma "miesluolansa" (meillä se kulkee nimellä Lataamo), jossa näitä täytettyjä päitä, trofeita ja turkkeja on hieman enemmänkin. Aina silloin tällöin käymme pientä "kädenvääntöä", kuuluuko niiden olla meidän ns. asuinkerroksessa näkyvillä vai missä. Aikojen myötä olen antanut asiassa hieman periksi, sillä onhan tämä miehenikin koti. Olohuoneessa on antiloopin pää ja aito seeprantalja, ruokahuoneessa on sarvipäinen kauris. Miehen työhuoneessa taitaa olla yksi suomalainen ja yksin Afrikan otus seinällä ja siinäpä ne, jotka olen kelpuuttanut näkyville.

Mökillä meillä on näytillä aika monta erilaista trofeeta (siis niitä kalloja ja sarvipäitä), mutta jotenkin ne sopivat sinne paremmin kuin kaupunkiasuntoon. Meillä mökin katto on harjaan asti auki, joten ne lukuisat trofeet tavallaan katoavat, kun eivät ole aivan silmän korkeudella. Olen myös melko taitava rajaamaan niitä pois mökin sisustuskuvista, sillä kokoelma on jo melkoinen. Ja täytyyhän isännällä joku paikka niille olla ja mikä sen parempi kuin mökki, missä hän viettää aikaansa metsästyskavereiden kanssa. Kieltämättä joskus olemme leikitelleet ajatuksella, että meillä pitäisi olla kaksi mökkiä; toinen sellainen erämaja ja toinen sellainen "sisustuksellinen" mökki, niin molemmat pääsisivät toteuttamaan intohimoaan. Nyt ollaan menty vähän molemman mieltymyksiä kuunnellen ja kompromisseja tehden.

Tällä kertaa vain tämä Englannin otus (punapyy) sai kunnian jäädä ruokahuoneen kaapiston päälle ja muut sijoitettiin toisaalle.
Mies lähtee seuraavalle jahtireissulle jo viikonloppuna, mutta ymmärtääkseni tarkoituksena ei ole metsästää mitään erikoisempaa, joten todennäköisesti omituisten otusten kerhon lukumäärä ei toistaiseksi lisäänny.



Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla, näkyykö teidän kotona oma tai puolison harrastuneisuus tai mieltymykset, esimerkiksi keräilyharrastus ja miten se on huomioitu sisustuksessa?