sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Aikansa kutakin...


Viikonloppu meni jälleen mukavasti sen enempää ohjelmaa järjestämättä.
 




 
Eilinen lauantai meni pojan jääkiekon parissa. Hänellä oli ensimmäinen virallinen vierasottelu, johon koko joukkue lähti linja-autokyydillä. Sen verran ainutlaatuisesta tapahtumasta oli kysysmys, että minä ja äiti-mummi lähdimme omalla autolla perässä katsomaan peliä paikan päälle. Eikä ollut turha reissu. Voittohan sieltä tuli ja poika pääsi vielä kartuttamaan maalitilastoaan.
 
Kotiuduttuaan iltapäivällä reissultaan kävimme "mättöruoalla" ja poika ehti olemaan hetken verran myös kotona...lähteäkseen taas kaverille yökylään melkein naapuriin. Tämä yöreissu olikin laatuaan ensimmäinen, kun poika menee ns. vieraaseen paikkaan. Jännää...ainakin tälle äidille...
 



Kun poika on kavereilla ja isäntä hirvimetsällä, aikaa tuntuu olevan itsellänikin. Nautin näistä kiireettömistä aamuista ja siitä, että saan olla kotona omien ajatusteni kanssa ja tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Kotihommia kyllä olisi, mutta ei mitään pakottavaa. Pyykkikone pyörittää pyykkiä ja minä hiippailen täällä yöpuvussa ja kylpytakissa vaikka kello tulee kohta kymmenen. Ikkunasta ulos katsoessani huomaan, että ulkonakin on aivan tuuletonta. Ihanaa pysähtyneisyyttä.


Huomaan miettiväni usein tätä uutta elämäntilannettani. Pojasta on tullut jo niin iso, että hän pärjää jo omillaan. Hänellä on omat harrastukset, omat kaverit ja omat menot. Minun roolini on muuttunut "hoivaäidistä huoltajaäidiksi". Pitkästä aikaa (kahdeksaan vuoteen!) minulla alkaa olla aikaa enemmän myös itselleni. Huomaan olevani vähän eksysissä tämän uuden roolini kanssa, vaikka ei se äidin perustehtävä ole muuttunut mihinkään.


Uusi vaihe elämässä? Ilmeisesti. Ja ihan tervetullut sellainen.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti