Napanuoran venymistä

Meidän lapsemme ja minun ainokaiseni täyttää tänä kesänä 12-vuotta. Ihanat ja huikeat lapsuusvuodet alkavat olla päättymäisillään. Hieman haikein mielin seuraan hänen kehitystään, mutta samalla tulee pohdittua myös tätä äidin roolia...

Lapseni lomailee tällä viikolla ensimmäistä kertaa pidempään ilman minua.

Lomamatkat olemme aina ennen tehneet kokonaisena perheenä, joten tilanne on tavallaan meille (minulle) uusi.

Omat opiskelukiireeni eivät mahdollistaneet minun lähtemistä reissuun, mutta isä ja poika nautiskelevat Turkin lämmöstä yhdessä isoveljen perheen kanssa.

Nyt tässä on sitten opeteltu olemaan yksin, joka näin äkkiseltään tuntuu hyvinkin kummalliselta.Tarkoituksellisesti olen ohjelmoinut viikkoni täyteen, jottei ajatukset karkailisi liian usein ikävöimään ja todettakoon nyt tässä, että hyvin olen pärjännyt.

Olkoon nämä hetket hyviä siedätyksen paikkoja tulevaisuuden varalle, sillä lapsen kasvaminen ja itsenäistyminen on vain väistämätön tosiasia.

Prosessi, jossa äitinä, kasvattajana ja huoltajana joutuu käymään läpi erilaisia tunnetiloja ja ajatuksia. Hassua, miten sitä (aina) ajattelee oman lapsen pärjäämistä, vaikka toinen meistä huoltajista on vielä reissussa  mukana, sillä kyllä minä tiedän hänen pärjäävän.

Edeltävänä viikkona lapseni kyseli minun suunnitelmiani lomaviikolle ja oli ilmeisen huolissaan siitä, miten MINÄ pärjään.

Koin, että tehtäväni oli vähän rivien välistä kertoa, että "kyllä äitikin pärjää. Ei tarvitse olla huolissaan".

Nyt sieltä on lähetetty kivoja kuvia ja heillä on ollut ilmeisen mukava aktiiviloma.

 

 

 

Näitä irtiottoja tulee tulevaisuudessa enenevässä määrin, sillä se kuuluu elämään.

Tässä sitä harjoitellaan viikon verran äidin ja lapsen napanuoran venymistä ja se(kin) on  ihan hyvä asia...meille molemmille.