Kun kaksi vuotta sitten koronapandemia iski keskuuteemme, ei meistä varmaan kukaan ymmärtänyt ja tiennyt, minkälainen ajanjakso on tulossa. Tunteiden kirjo on vaihdellut pelosta, epätoivoon ja turhautumisesta toivonpilkahduksiin. Tilanteen kanssa on oppinut elämään, koska ei ole muuta voinut, mutta meikäläisen elämään on tullut mielenkiintoinen lieveilmiö, jota minä kutsun möllötykseksi.
Pandemia aikana elämäämme on ollut rajattuna monilla keinoin ja ymmärrän, että se on ollut myös tarpeellista. Se, miten meistä jokainen käsittelee koko asiaa on ollut ja on hyvin henkilökohtaista. Siihen vaikuttaa myös se , mitä jokaisen elämään on mahtunut näiden kahden vuoden aikana. Joku on oikeasti menettänyt läheisen ihmeisen tai omaisen, terveyden tai työpaikan. Minä olen toistaiseksi päässyt "vähällä", mutta siitä huolimatta huomaan, että se on jättänyt jälkensä minuun eletystä elämästä.
Jo aivan pandemian alkuaikoina minimoin sosiaalisia menojani hyvin paljon, osittain yhteiskunnan pakon sanelemana ja osittain omasta tahdosta. Isoimmissa lähikaupungeissa en ole käynyt olleenkaan, lukuun ottamatta viime kesän Ahvenanmaan reissua, jolloin kävimme hakemassa teinimme kotiin omalta reissultaan. Ylimääräinen matkailu- tai shoppailureissut ovat jääneen todella minimiin ja enimmäkseen minä olen ollut kotona (en sentään neljän seinän sisällä). Olen alkanut kutsua tätä olemistani möllötykseksi eli eräänlaiseksi "vapaaehtoiseksi erakoitumisen esiasteeksi".
Elämä on keskittynyt työssä käymisen, opiskelun ja perhe-elämän ympärille, mutta siinä on ollut sellainen "suppeampi" vire. Elämä kulkee tämän "pandemia normaalin" ympärillä ja siitä on tullut jollain tavalla uusi elämäntapa, jonka olen huomannut passivoivan minua. Onneksi nykyiset opiskeluni ovat antaneet minulle vastapainoksi toisenlaista sisältöä ja pakottaneet minut pois kotiympyröistä. Tuntuu, että muuten möllöttäisin vain täällä kotona, omassa perhekuplassani.
Möllötysasteeni on vaihdellut näiden pandemiavuosien aikana. Jos en sitä ennenkään ollut kovinkaan sosiaalinen ja liikkuvainen, nyt olen ollut sitä vielä vähemmän. Se on jopa vaikuttanut yhteydenpitooni läheisiini ja ystäviini, vaikka voisi ajatella, että sen pitäisi olla aivan päinvastoin. Jos olen oikein ymmärtänyt, korona ei kuitenkaan leviä/tartu puhelimen tai WhatsAppin välityksellä ;) Huomasin vuoden vaihteen jälkeen saavuttaneeni jonkinasteisen "lakipisteen", sillä olin vähentänyt kävelylenkkejäni ja möllötin mieluummin kotona tietokoneella tai sohvan nurkassa.
Viime aikainen muutos maailman tilanteessa toi lisää uutta murehdittavaa ja jonkinasteista epäuskoa tulevasta. Mihin tämä maailma oikein meneekään? Samalla ymmärrän, että olen osana jotain sellaista mitä en pysty hallitsemaan, muuta kuin yrittämällä elää mahdollisimman normaalia elämää. Juuri kun koronatilanne alkaa helpottamaan, tulee maailmalta uusia huolen aiheita. Koronatilanne on se mikä on ja yhteiskunta alkaa palata vähitellen jonkinlaiseen normaaliin. Sotatilanteelle Ukrainassa emme voi tehdä oikein muuta kuin antaa tukemme ja toivoa, että tilanne ratkeaa mahdollisimman pian.
Keskustelin iäkkään äitini kanssa tämän hetkisestä tilanteesta ja huomasimme ajattelevamme hyvin samalla tavalla. Meidän "möllöttäjien" täytyy vähitellen aktivoitua ja löytää se (sosiaalinen) elämä kodin ulkopuolelta uudestaan. Siksipä lähdin lauantaina iltakävelylle pitkästä aikaa keskustaan ja miten ihan oli huomata, että (nuoria) iloisia ihmisiä oli liikkeellä paljon ja ravintolat olivat täyttyneet. Ihan vielä en uskalla heittäytyä noin hurjaksi, mutta ajattelen, jos kevätauringon myötä saisin tämä "möllötyksen laaja oppimäärän" vihdoin suoritettua.
Kaikesta huolimatta (ja juuri sen takia) on tullut aika suunnata katseet toiveikkaana eteenpäin kohti kevättä ja valoisampia aikoja, sillä
- ELÄMÄ ON!
P.S Viime aikoina olen valokuvannut muita kuvauskohteita, mutta tähän postaukseen hain inspiraationi toisesta möllötyskeskuksestani eli meidän olohuoneesta.