Ajatuksia ajankäytöstä ja aikatauluista

Tänä viikonloppuna siirrettiin kelloja jälleen kesäaikaan. Hassu tekninen toimenpide, jonka tarkoituksenperää en ole oikein koskaan ymmärtänyt, mutta jonka teemme olosuhteiden pakosta kaksi kertaa vuodessa.

Olen ihminen, joka toimii sekä hyvässä että pahassa aikataulujen mukaan. Minulla on edelleen käytössä perinteinen paperinen kalenteri, jonka avulla hahmotan tulevat ja menneet tapahtumat paremmin kuin sähköisellä kalenterilla. Työni puolesta minulla on sähköinen kalenteri, jonka käyttöä olen joutunut matkan varrella opettelemaan vaihtelevalla menestyksellä.

Aikatauluttamisen lisäksi teen itselleni "to do- listoja". Jos en niitä tekisi, unohtaisin varmasti osan asioista. Ne auttavat minua jäsentämään aikaa ja aikataulujani. Hyvä osoitus tästä on esim. ajankohtaisen veroilmoituksen täydentäminen, johon minun täytyy joka kevät uhrata muutama tunti viikonlopusta. Isommissa projekteissa minun on laitettava itselleni kalenteriin ylös (=aikatauluttaa), milloin teen mitäkin. Esimerkiksi opiskelutehtäviin tai työhön liittyviin "deadlinet" minun on pakko suunnitella etukäteen, jotta hahmotan elämääni.

Perheellisenä oma aikatauluni synkronoituu väkisinkin muiden perheenjäsenten aikatauluihin. Teinin jääkiekkoharrastus vaatii edelleen joka viikkoista aikataulusäätöä, mutta vuosi vuodelta tarve on vähentynyt. Nyt täytyy enemmänkin hahmottaa se, että harrastukseen liittyvä muu huolto (= muonitus) on kunnossa. Tiedän, että tämä vaihe elämästä ei kestä enää kovinkaan kauan, sillä ammattiin valmistumisen ja armeijan jälkeen hän suuntaa todennäköisesti muualle asumaan.

Uusi työ ammatillisena opettajana on vaatinut opettelemaan uudenlaista ajankäyttöä. Minulla on kokonaistyöaika, jossa työpäivien pituudet vaihtelevat ja etätyön tekeminen on osittain mahdollista. Työmatkaan menee joka päivä yhteensä puolitoista tuntia, joten illat jäävät kotona melko lyhyiksi. Koska aikaisempina opettajavuosina olen pakon sanelemana tehnyt töitä usein viikonloppuisin, on tässä ollut opettelemista siinä, että saan tehdä suunnittelua työaikana -  ja saan siitä myös palkkaa. Nykyisin minulla on viikonloppuisin pääasiallisesti aina "vapaata" ja se on tuntunut luksukselta. 

Olen joskus miettinyt ja haaveillut elämästä ilman aikatauluja. Onko se mahdollista, edes eläkkeellä ? Vanhojen kalenterien selaaminen näyttää, miten paljon elämään ja arkeen liittyy aikatauluja. Ne sitovat ja aiheuttavat aika-ajoin minulle myös stressiä. Mitä sitten, kun lapsi muuttaa pois kotoa ja itse jään pois työelämästä? Onko minulla silloin vain aikaa ja tyhjiä päiviä? 

Epäilen.

Hiljaiseloa

En ole päivittänyt blogiani yli kuukauteen ja tähän on ollut ihan syynsä. Elämän rajallisuus muistutti olemassaolollaan ja on ollut pakko hiljentää vauhtia. Helmikuussa sairastin ensimmäistä kertaa koronan juuri ennen hiihtolomaa ja äitimme nukkui pois helmikuun lopulla ollessamme lomalla.

Viimeiset viikot olemme yhdessä sisarusteni kanssa järjestelleet hautajaisia ja yrittäneet pyörittää jokainen omalla tahollaan sitä tavallista arkea. Äidin poismeno ei tullut yllätyksenä, sillä hänen kuntonsa heikkeni nopeasti ja hän ehti olla saattohoidossa vain muutamia päiviä. Silti läheisen ihmisen kuolema pysäyttää ja ehkä vähän lamaannuttaakin. Työssä käyminen on ollut enemmänkin suorittamista ja kaikki muut arjen velvoitteet olen mitoittanut oman jaksamisen mukaan.

Eilen saatoimme äitimme viimeiselle matkalla läheisten ihmisten läsnä ollessa;  me kolme sisarusta perheineen, äidin sisko miehensä kanssa ja isän puolelta kolme tätiämme. Siunaustilaisuus tapahtui samassa kappelissa, jossa isämme siunattiin 16 vuotta sitten. Kauniin ja tunteikkaan tilaisuuden jälkeen veimme surukukat vielä isämme haudalle, joka tulee olemaan myös äitimme viimeinen leposija. Äitimme toive tämäkin.

Muistotilaisuus pidettiin Rauman Merimuseolla, johon kokoonnuimme syömään, kahvittelemaan ja muistelemaan äitiämme. Tilaisuus oli hyvin lämminhenkinen, sillä moni läsnäolijoista halusi jakaa muistonsa äidistämme, ihmisestä jolla oli suuri sydän ja joka laittoi muiden tarpeet omiensa edelle. Ja vaikka meitä yhdisti yhteinen suru ja ikävä, tilaisuudessa huokui myös suuri kiitollisuus äitiämme kohtaan. 

Äitimme halusi pienet hautajaiset ja ne myös toteutuivat hänen toiveensa mukaisesti. Hän oli sairaalassa ollessaan todennut  ja toivonut lapsenlapselleen, että "kun me kaikki suremme häntä, niin älkäämme surko kuitenkaan kauan, sillä elämässä kuuluu mennä eteenpäin". Äidin ohjeistuksesta huolimatta ikävä ja kaipaus ovat vielä vahvasti läsnä, ihan joka päivä. Suru tulee esille arjen pienissä asioissa ja pienissä hetkissä. Tiedän, että vähitellen suru, ikävä ja kaipaus helpottavat ja muistot antavat lohtua.

Äidin muistotilaisuuden kukka-asetelmat koristavat tällä hetkellä kotiamme. Niiden lakastumisen myötä meillä sisaruksilla on tiedossa lähiaikoina vielä lakisääteinen perunkirjoitus ja äidin omaisuuden jakaminen. Tämä koen "välttämättömäksi pahaksi" ja jokseenkin myös epämiellyttäväksi asiaksi. Vaikka me sisarukset olemme olleet jo kauan itsenäisiä ja perustaneet kukin omat perheet, tulee tämä päättämään lapsuudenaikaisen perheen ja yhden ajanjakson - lopullisesti. Mutta onneksi tiedän, että äidin ja isän perintö jatkuu meissä sisaruksissa ja omissa lapsissamme vahvana.

Rakkaudella äitiä ja isää muistaen.

💓