Hiljaiseloa

En ole päivittänyt blogiani yli kuukauteen ja tähän on ollut ihan syynsä. Elämän rajallisuus muistutti olemassaolollaan ja on ollut pakko hiljentää vauhtia. Helmikuussa sairastin ensimmäistä kertaa koronan juuri ennen hiihtolomaa ja äitimme nukkui pois helmikuun lopulla ollessamme lomalla.

Viimeiset viikot olemme yhdessä sisarusteni kanssa järjestelleet hautajaisia ja yrittäneet pyörittää jokainen omalla tahollaan sitä tavallista arkea. Äidin poismeno ei tullut yllätyksenä, sillä hänen kuntonsa heikkeni nopeasti ja hän ehti olla saattohoidossa vain muutamia päiviä. Silti läheisen ihmisen kuolema pysäyttää ja ehkä vähän lamaannuttaakin. Työssä käyminen on ollut enemmänkin suorittamista ja kaikki muut arjen velvoitteet olen mitoittanut oman jaksamisen mukaan.

Eilen saatoimme äitimme viimeiselle matkalla läheisten ihmisten läsnä ollessa;  me kolme sisarusta perheineen, äidin sisko miehensä kanssa ja isän puolelta kolme tätiämme. Siunaustilaisuus tapahtui samassa kappelissa, jossa isämme siunattiin 16 vuotta sitten. Kauniin ja tunteikkaan tilaisuuden jälkeen veimme surukukat vielä isämme haudalle, joka tulee olemaan myös äitimme viimeinen leposija. Äitimme toive tämäkin.

Muistotilaisuus pidettiin Rauman Merimuseolla, johon kokoonnuimme syömään, kahvittelemaan ja muistelemaan äitiämme. Tilaisuus oli hyvin lämminhenkinen, sillä moni läsnäolijoista halusi jakaa muistonsa äidistämme, ihmisestä jolla oli suuri sydän ja joka laittoi muiden tarpeet omiensa edelle. Ja vaikka meitä yhdisti yhteinen suru ja ikävä, tilaisuudessa huokui myös suuri kiitollisuus äitiämme kohtaan. 

Äitimme halusi pienet hautajaiset ja ne myös toteutuivat hänen toiveensa mukaisesti. Hän oli sairaalassa ollessaan todennut  ja toivonut lapsenlapselleen, että "kun me kaikki suremme häntä, niin älkäämme surko kuitenkaan kauan, sillä elämässä kuuluu mennä eteenpäin". Äidin ohjeistuksesta huolimatta ikävä ja kaipaus ovat vielä vahvasti läsnä, ihan joka päivä. Suru tulee esille arjen pienissä asioissa ja pienissä hetkissä. Tiedän, että vähitellen suru, ikävä ja kaipaus helpottavat ja muistot antavat lohtua.

Äidin muistotilaisuuden kukka-asetelmat koristavat tällä hetkellä kotiamme. Niiden lakastumisen myötä meillä sisaruksilla on tiedossa lähiaikoina vielä lakisääteinen perunkirjoitus ja äidin omaisuuden jakaminen. Tämä koen "välttämättömäksi pahaksi" ja jokseenkin myös epämiellyttäväksi asiaksi. Vaikka me sisarukset olemme olleet jo kauan itsenäisiä ja perustaneet kukin omat perheet, tulee tämä päättämään lapsuudenaikaisen perheen ja yhden ajanjakson - lopullisesti. Mutta onneksi tiedän, että äidin ja isän perintö jatkuu meissä sisaruksissa ja omissa lapsissamme vahvana.

Rakkaudella äitiä ja isää muistaen.

💓