Viime elokuussa aloittamani uusi työ ammatillisena opettaja oli aluksi melkoinen "survival-kokemus", joka laittoi omaa ajatusmaailmaani uusiksi. Matkan varrella on ollut ylä-ja alamäkeä ja eniten olen huomannut potevani jonkinasteista huijarisyndroomaa.
Kun on tehnyt yli kaksikymmentä vuotta työtä erityislasten-ja nuorten kanssa, sitä tuntee osaavansa jo jotain. Vuosien aikana on ehtinyt saamaan sekä ammatillista että elämänkokemusta ja kerryttänyt omaa ammattipätevyyttä. Erityisluokanopettajana olen halunnut uudistua ja kehittää osaamista enkä ole pelännyt haasteita. Koin olevani yksi niistä henkilöistä, joilta nuoremmat kollegat tulivat kysymään mielipidettä tai neuvoa johonkin asiaan ja välillä myös toisinpäin. Viime syksynä aloittaessani uutta työtä heittäydyin monen vuoden tauon jälkeen ns. syvään päätyyn ja tuntemattomaan. Olin jo unohtanut, miltä tuntui aloittaa täysin uudessa työssä, josta ei ole mitään aikaisempaa kokemusta, vaikka olinhan ollut tällaisessa tilanteessa aiemminkin - tosin yli kaksikymmentä vuotta sitten.
Opettamisessa ei ole juurikaan ollut eroa, mutta opettajuus on ollut sisällöllisesti hyvinkin erilaista aikaisempaan työhöni verrattuna. Uudessa työssäni liiketoiminnan opettajana olen opetellut ammatillisen tutkintojärjestelmän ja siihen liittyvän kirjaamisen. Vastuuopettajan olen kirjaimellisesti vastuussa omasta 23 opiskelijan ryhmästä, heidän opintojen edistymisestä ja hyvinvoinnista. Koska ryhmässäni suurin osa on vielä oppivelvollisia, teen huoltajien kanssa vielä paljon yhteistyötä. Opettamani oppiaineet eivät ole olleet perinteisiä kouluaineita, vaan enemmän tai vähemmän liiketoiminnan ammattitutkintoon liittyviä esim. asiakaspalvelu ja työyhteisössä toimiminen sekä työvälineohjelmista Word ja PowerPoint, joten työn kuva on ollut hyvin mielenkiintoinen ja monipuolinen.
Koska olen joutunut opettelemaan uusia asioita ja käytänteitä melkoisen määrän, olen aika monta kertaa pohtinut omaa osaamistani. Huomaan, että olen joutunut hakemaan omaa ammatti-identiteettiäni ja toisinaan kriittiset pohdinnat omasta osaamisesta ovat aiheuttaneet epävarmuutta. Olen kokenut sellaisia tuntemuksia, joita muistan kokeneeni opettajaurani alkuaikoina, mutta jotka olin vuosien saatossa unohtanut. Kun aluksi yrittää selviytyä työtehtävistä ottamalla muista mallia, mutta hetken päästää ymmärtää, että minun täytyy löytää oma tapa tehdä työtä. Kun keskustelee kokeneempien kanssa, poimii sieltä sellaisia ajatuksia ja toimintamalleja, jotka sopivat sinulle. Kun joutuu ihan oikeasti tekemään itsetutkiskelua ja pohtimaan asioita...
Huijarisyndrooma nousee aika ajoin siinä vaiheessa esille, kun keskustelen työyhteisössä kollegoiden kanssa, joilla on enemmän alan koulutusta ja työkokemusta. Työyhteisössäni on osaamista vaikka kuinka paljon ja ihmisten erilaisuus tuo monipuolista osaamista. En aina näe sitä, että minulla on myös omaa vahvaa osaamista mm. tiimityöskentelystä, vanhempien kohtaamisesta, erityispedagogiikasta ja yrittäjyydestä, joita olen voinut hyödyntää työssäni. En näe välttämättä "omaa arvoani", vaikka tiedän, että työpanokseeni ollaan tyytyväisiä. Tunnustan, että syyllistyn osaamiseni vähättelyyn ja toisinaan jopa pohdin, miksi minut on edes palkattu tähän tehtävään ja olenko riittävän hyvä. Onneksi työyhteisö on nostanut minut aina takaisin pinnalle, kun olen meinannut vajota "syviin vesiin". Koen saavani heiltä paljon arvostusta - ja siitä huolimatta huijarisyndrooma tulee aika ajoin esille, jossa oman osaamisen vähättely on ihan oikea ja aito tunne.
Olen pohtinut, johtuuko huijarisyndrooma ehkä huonosta itsetunnosta, käsityksestä omasta ammatillisesta osaamisesta tai osaamattomuudesta vai jostain muusta? "Tautina" se ei ole mikään maailman mukavin, mutta onneksi ei myöskään hengenvaarallinen. Lääkitystä siihen ei ole ja sen kanssa oppii elämään, kun muistaa, että kun on tehnyt työnsä kunnolla, se riittää
- ja joskus riittää vähän vähempikin.
