Luova tauko

Postaustahti on venahtanut vähän pitkäksi, koska on tuntunut siltä, ettei ole mitään kirjoitettavaa, vaikka  tänä keväänä on tapahtunut merkittäviäkin asioita. On tuntunut, että en ole oikein jaksanut istua työpäivän jälkeen enää tietokoneella. Blogin päivittäminen on ollut useasti  mielessä, mutta se on jäänyt arjen jalkoihin.

Täällä nyt kuitenkin ollaan. Olen ollut viikon lomalla (=vapaajaksolla), joka on tuntunut ihmeelliseltä ja erikoiselta. Erityisluokanopettajana ollessani (yli 20 vuotta) kesälomani on aina määräytynyt koulujen kesälomien mukaan, mutta nyt on toisin. Lomaviikon  jälkeen olen vielä neljä viikkoa töissä ja sen jälkeen jään pidemmälle kesälomalle. Voin todeta, että tässä kohtaa  viikon loma tuli minulle oikeaan aikaan, sillä nyt jaksaa pienen hengähdyksen jälkeen puristaa viimeiset työviikot juhannukseen asti.

Viimeksi kirjoitetun postauksen jälkeen olen tehnyt yhden työurani isoimmista päätöksistä. Pitkän ja tuskaisen pohdinnan jälkeen päätin irtisanoutua työstäni erityisluokanopettajana. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, sillä vakituisen työ päättäminen ja epävarman työtilanteen kanssa eläminen aiheutti melkoisesti pohdittavaa. Äitini poismenon jälkeen, päätöksenteko tuntui ehkä helpommalta, sillä elämän rajallisuus ja ainutkertaisuus sai minut tekemään rohkean ratkaisun. Näillä näkymin minulla on töitä ammatillisena opettajan vuoden loppuun asti ja sen jälkeiset suunnitelmat ovat auki. Uskon vahvasti, että asiat kuitenkin järjestyvät.

Keväällä sain myös päähänpiston, että hakeudun opiskelemaan tradenomiksi Satakunnan ammattikorkeakouluun, yrittäjän koulutusohjelmaan. Valintakurssitehtäviä tuli tehtyä hyvinkin tiiviisti maalis-huhtikuun ajan ja valintojen tulokset saan kuulla heinäkuun alussa. Opiskelu toteutetaan kokonaan verkko-opetuksena, joten opiskelu sopisi erinomaisesti tämän hetkiseen elämäntilanteeseen, tosin työn ja opiskelun yhdistäminen tietäisi jälleen vapaa-ajan vähenemistä, mutta siihen koen olevani valmis, jos tulen edes valituksi.

Kevään aikana olen yrittänyt aktivoitua enemmän kodin ulkopuoliseen elämään. Rauman Yrittäjänaisten hallituksessa oleminen on auttanut minua tässä. Kokouksia on riittävän harvoin ja toiminta sopivan aktiivista. Pyrimme järjestämään jäsenillemme vertaistukea, verkostoitumista ja virkistystä. Hyvä osoitus jäsenille suunnitellusta tapahtumasta oli kahden illan savityökurssi, jossa sain toteuttaa monen (kymmenen) vuoden unelmaani. Saven työstäminen ja oman tuotoksen ideoiminen tuntui erinomaisen hyvältä. Töiden valmistuminen tuntui kuin olisi saanut ennenaikaisen  joululahjan; kutkuttavaa jännitystä ja iloista yllätystä lopputuloksesta.

Tiedostan vahvasti, varsinkin näin pienen loman jälkeen, että minun tulisi kiinnittää enemmän huomiota omaan hyvinvointiini. Työ vie edelleen liian paljon aikaa ja energiaani, vaikka se mielenkiintoista onkin. Työpaikalla syksyn suunnittelu on jo pitkällä ja siellä minulla on tiedossa jälleen hieman uusia juttuja. On hienoa, että saan arvostusta työpanostuksestani, mutta samalla huomaan potevani pahemman laatuista "huijarisyndroomaa". Tästä  taidan kirjoittaa ihan oman postauksen, sillä sen verran paljon olen sitä(kin) asiaa pyörittänyt mielessäni.

Nyt kuitenkin valmistautumista tulevaan työviikkoon.
Ja kesäkuukin on jo melkein täällä!

Ajatuksia ajankäytöstä ja aikatauluista

Tänä viikonloppuna siirrettiin kelloja jälleen kesäaikaan. Hassu tekninen toimenpide, jonka tarkoituksenperää en ole oikein koskaan ymmärtänyt, mutta jonka teemme olosuhteiden pakosta kaksi kertaa vuodessa.

Olen ihminen, joka toimii sekä hyvässä että pahassa aikataulujen mukaan. Minulla on edelleen käytössä perinteinen paperinen kalenteri, jonka avulla hahmotan tulevat ja menneet tapahtumat paremmin kuin sähköisellä kalenterilla. Työni puolesta minulla on sähköinen kalenteri, jonka käyttöä olen joutunut matkan varrella opettelemaan vaihtelevalla menestyksellä.

Aikatauluttamisen lisäksi teen itselleni "to do- listoja". Jos en niitä tekisi, unohtaisin varmasti osan asioista. Ne auttavat minua jäsentämään aikaa ja aikataulujani. Hyvä osoitus tästä on esim. ajankohtaisen veroilmoituksen täydentäminen, johon minun täytyy joka kevät uhrata muutama tunti viikonlopusta. Isommissa projekteissa minun on laitettava itselleni kalenteriin ylös (=aikatauluttaa), milloin teen mitäkin. Esimerkiksi opiskelutehtäviin tai työhön liittyviin "deadlinet" minun on pakko suunnitella etukäteen, jotta hahmotan elämääni.

Perheellisenä oma aikatauluni synkronoituu väkisinkin muiden perheenjäsenten aikatauluihin. Teinin jääkiekkoharrastus vaatii edelleen joka viikkoista aikataulusäätöä, mutta vuosi vuodelta tarve on vähentynyt. Nyt täytyy enemmänkin hahmottaa se, että harrastukseen liittyvä muu huolto (= muonitus) on kunnossa. Tiedän, että tämä vaihe elämästä ei kestä enää kovinkaan kauan, sillä ammattiin valmistumisen ja armeijan jälkeen hän suuntaa todennäköisesti muualle asumaan.

Uusi työ ammatillisena opettajana on vaatinut opettelemaan uudenlaista ajankäyttöä. Minulla on kokonaistyöaika, jossa työpäivien pituudet vaihtelevat ja etätyön tekeminen on osittain mahdollista. Työmatkaan menee joka päivä yhteensä puolitoista tuntia, joten illat jäävät kotona melko lyhyiksi. Koska aikaisempina opettajavuosina olen pakon sanelemana tehnyt töitä usein viikonloppuisin, on tässä ollut opettelemista siinä, että saan tehdä suunnittelua työaikana -  ja saan siitä myös palkkaa. Nykyisin minulla on viikonloppuisin pääasiallisesti aina "vapaata" ja se on tuntunut luksukselta. 

Olen joskus miettinyt ja haaveillut elämästä ilman aikatauluja. Onko se mahdollista, edes eläkkeellä ? Vanhojen kalenterien selaaminen näyttää, miten paljon elämään ja arkeen liittyy aikatauluja. Ne sitovat ja aiheuttavat aika-ajoin minulle myös stressiä. Mitä sitten, kun lapsi muuttaa pois kotoa ja itse jään pois työelämästä? Onko minulla silloin vain aikaa ja tyhjiä päiviä? 

Epäilen.

Hiljaiseloa

En ole päivittänyt blogiani yli kuukauteen ja tähän on ollut ihan syynsä. Elämän rajallisuus muistutti olemassaolollaan ja on ollut pakko hiljentää vauhtia. Helmikuussa sairastin ensimmäistä kertaa koronan juuri ennen hiihtolomaa ja äitimme nukkui pois helmikuun lopulla ollessamme lomalla.

Viimeiset viikot olemme yhdessä sisarusteni kanssa järjestelleet hautajaisia ja yrittäneet pyörittää jokainen omalla tahollaan sitä tavallista arkea. Äidin poismeno ei tullut yllätyksenä, sillä hänen kuntonsa heikkeni nopeasti ja hän ehti olla saattohoidossa vain muutamia päiviä. Silti läheisen ihmisen kuolema pysäyttää ja ehkä vähän lamaannuttaakin. Työssä käyminen on ollut enemmänkin suorittamista ja kaikki muut arjen velvoitteet olen mitoittanut oman jaksamisen mukaan.

Eilen saatoimme äitimme viimeiselle matkalla läheisten ihmisten läsnä ollessa;  me kolme sisarusta perheineen, äidin sisko miehensä kanssa ja isän puolelta kolme tätiämme. Siunaustilaisuus tapahtui samassa kappelissa, jossa isämme siunattiin 16 vuotta sitten. Kauniin ja tunteikkaan tilaisuuden jälkeen veimme surukukat vielä isämme haudalle, joka tulee olemaan myös äitimme viimeinen leposija. Äitimme toive tämäkin.

Muistotilaisuus pidettiin Rauman Merimuseolla, johon kokoonnuimme syömään, kahvittelemaan ja muistelemaan äitiämme. Tilaisuus oli hyvin lämminhenkinen, sillä moni läsnäolijoista halusi jakaa muistonsa äidistämme, ihmisestä jolla oli suuri sydän ja joka laittoi muiden tarpeet omiensa edelle. Ja vaikka meitä yhdisti yhteinen suru ja ikävä, tilaisuudessa huokui myös suuri kiitollisuus äitiämme kohtaan. 

Äitimme halusi pienet hautajaiset ja ne myös toteutuivat hänen toiveensa mukaisesti. Hän oli sairaalassa ollessaan todennut  ja toivonut lapsenlapselleen, että "kun me kaikki suremme häntä, niin älkäämme surko kuitenkaan kauan, sillä elämässä kuuluu mennä eteenpäin". Äidin ohjeistuksesta huolimatta ikävä ja kaipaus ovat vielä vahvasti läsnä, ihan joka päivä. Suru tulee esille arjen pienissä asioissa ja pienissä hetkissä. Tiedän, että vähitellen suru, ikävä ja kaipaus helpottavat ja muistot antavat lohtua.

Äidin muistotilaisuuden kukka-asetelmat koristavat tällä hetkellä kotiamme. Niiden lakastumisen myötä meillä sisaruksilla on tiedossa lähiaikoina vielä lakisääteinen perunkirjoitus ja äidin omaisuuden jakaminen. Tämä koen "välttämättömäksi pahaksi" ja jokseenkin myös epämiellyttäväksi asiaksi. Vaikka me sisarukset olemme olleet jo kauan itsenäisiä ja perustaneet kukin omat perheet, tulee tämä päättämään lapsuudenaikaisen perheen ja yhden ajanjakson - lopullisesti. Mutta onneksi tiedän, että äidin ja isän perintö jatkuu meissä sisaruksissa ja omissa lapsissamme vahvana.

Rakkaudella äitiä ja isää muistaen.

💓

Päivän kiitokset

Minulla on tapana juuri ennen nukahtamista käydä ajatuksissa läpi mennyttä päivää ja samalla listaan asioita, josta olen kiitollinen. Olen tehnyt tätä niin kauan kuin muistan. Se on rinnastettavissa jonkinlaiseen iltarukouksen tyyliseen tapaan tehdä yhteenvetoa päivästä - ja vähän elämästäkin.

Tunnistan, että se on minun  tapani käsitellä omassa arjessa ja elämässä olevia asioita ja yritän nähdä asioiden myönteiset puolet, periaatteella "ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin". On selvää, että kaikissa asioissa tämä ei välttämättä onnistu (eikä tarkoituskaan), mutta kaikesta huolimatta pyrkimykseni on saada päivän aikana kertyneet kokemukset ja ajatukset enemmän plussan puolelle. Vaikka tämän hetkinen elämä on kuormittunut monien yksittäisten asioiden summasta, olen tälläkin viikolla voinut olla kiitollinen monesta asiasta. Tässä muutamia poimintoja:

Saan olla kiitollinen siitä, että mieheni on ottanut enemmän vastuuta meidän arjen pyörittämisestä. Hän on ilahduttanut minua mm. tekemällä ruokaa, käymällä kaupassa, osallistumalla enemmän teinin harrastukseen liittyvään kuskaamiseen sekä viemällä esim. ison määrän pyykkiä pesulaan. Arjen pieniä tekoja, joilla on kuitenkin minulle suuri merkitys. Pienien tekojen lisäksi olemme tällä viikolla jakaneet ja keskustelleet enemmän myös arkielämän ulkopuolisista asioista. Asia, joka meillä helposti unohtuu parisuhteessa kiireen keskellä. 

Olen kiitollinen siitä, että teinimme sai haettua kesätyöpaikkaa ja minun apuni kelpasi hänelle. Olen saanut myös nauttia muutamista spontaaneista keskusteluhetkistä hänen kanssaan. On hieno huomata hänen aikuistuvan ja ottavan enemmän vastuuta...jos vain oma napanuorani antaisi enemmän periksi. Mieheni ja teinin isä-poikasuhde on kiitollisuuden aiheeni ihan joka päivä. Heidän hieman omalaatuinen huumori on ilahduttanut tälläkin viikolla muutamissa yhteisissä ruokapöytäkeskusteluissamme. Voisipa nämäkin hetket säilöä johonkin purkkiin!

Ikääntynyt äitini on takaisin sairaalassa, mutta voi olosuhteisiin nähden suhteellisen hyvin. Lyhyet vierailut hänen luonaan piristävät häntä ja itsellekin tulee hyvä mieli. Tiedostan, että yhteisten hetkien määrä on vähenemässä. En halua surra ja murehtia asioita etukäteen, joihin en voi vaikuttaa. Tiedän, että surun aika tulee myöhemmin. Olen kiitollinen jokaisesta tähän asti eletystä päivästä ja kiitollinen siitä, että hän on saanut elää näin pitkään.

Vaikka töissä on ollut melkoista hulabaloota, olen kiitollinen kaikesta siitä tuesta, arjen kohtaamisista ja asioiden jakamisesta, mitä viikkoon on sisältynyt. Hyvä työyhteisö ja (lähi)työkaverit ovat tärkeässä osassa ihan joka päivä. Yhteiset keskustelut kahvitauoilla, työhuoneessa ja - matkalla, sen työarjen jakaminen höystettynä sopivasti huumorilla, keventävät työn kuormittavuutta merkittävästi. Ja vaikka nuoret opiskelijat ovat aiheuttaneet jonkin verran enemmän huolta (ja työtä), olen saanut olla osallisena heidän elämässään;  jakamassa onnistumisia ja monia ilon hetkiä.

Ja sitten on vielä ne monet pienen arjen "onnenhippuset", jotka ovat tuoneet paljon hyvänolontunnetta ja tyytyväisyyttä, mainittakoon esim. pyykkivuoren selättäminen, siisti koti, kävelylenkit, erilaiset onnistumisen kokemukset ja vaikkapa lähikaupasta ostettu tulppaanikimppu. Kiitollisuus siitä, että pikkukrempoista ja vastoinkäymisistä huolimatta elämä on "just nyt hyvin"...

Arki uusiksi

Tammikuu etenee huimaa vauhtia ja kohta tämäkin kuukausi on enää muisto vain. Niin kuin jo aikaisemmassa postauksessa kirjoitin arki lähti pyörimään heti täysillä ja siihen perusarkeen on tullut vielä lisää uusia kuvioita...

Ennen joulua iäkkään äitimme kunto huononi sen verran, että hän joutui sairaalahoitoon, ensin Poriin Satakunnan keskussairaalaan  ja n. viikon päästä hän pääsi kotikuntaansa sairaalaan Raumalle, jossa hän on saanut tarvitsemaansa hoitoa. Tilanne on muuttunut sen verran paremmaksi, että viikolla hänet siirrettiin jo kotisairaanhoidon piiriin ja tällä hetkellä hän on takaisin kotona.

Asia on meille lähiomaisille sen verran uutta, että tässä menee hetken aikaa, ennen kuin saamme asia sisäistettyä arkeemme. Kotipalvelusta käydään äitiämme katsomassa kolme kertaa päivässä ja kotisairaanhoidosta käydään nyt aluksi kaksi kertaa viikossa tekemässä tarvittavat kontrollit ja lääkeannostukset. Tämän lisäksi lääkäri tekee kotikäyntejä tarpeen mukaan. Tilanne ja tarpeet voivat muuttua nopeastikin, mutta näillä kuvioilla toivomme selviävämme mahdollisimman pitkään.

Tämän hetkisen kokemuksen mukaan kotisairaanhoito tuntuu sopivan tilanteeseen hyvin ja parasta on se, että äitimme pääsee tarvittaessa kotisairaanhoidon kautta myös suoraan sairaalaan. Meitä helpottaa myös se, että kotisairaanhoito päivystää 24/7 eli heihin voi olla yhteydessä milloin vain. Kotiutuminen ja alkujärjestelyt ovat vaatineet jonkin verran selvitystyötä ja veljeni on toiminut tässä "pääpromoottorina"; hän on hoitanut monet käytännön asiat ja tiedottanut koko ajan meitä siskoja tilanteesta. 

Vaikka äitimme hoito on ns. hyvissä käsissä, käyn hänen luonaan niin paljon kuin mahdollista. Meistä sisaruksista kaksi asuu täällä Raumalla, joten periaatteessa pystymme käymään äitimme luona päivittäin, omien aikataulujemme puitteissa. Kalenteri-ihmisenä  olen  jo vuosia suunnitellut ja hahmotellut sunnuntaisin mm. tulevan viikon tapahtumat, kotityöt ja kaupassakäynnit. Mies on peesannut ja osallistunut arkirumbaan, miten omilta kiireiltään ehtii. En ollut ihan vielä ajatellut (ja valmistautunut) siihen, että lapsiperheen ruuhkavuodet ovat vaihtumassa nyt hieman toisenlaiseksi. 

Niin se elämä vain muuttaa muotoaan...

Arkista aherrusta ja uusia ajattelumalleja

Loman jälkeinen arki on alkanut ja taas mennään enemmän tai vähemmän aikataulujen armoilla. Kahden viikon joululoma tuntui olevan riittävän pitkä palautumiseen, vaikka ei se työhön palaaminen taida kenellekään olla helppoa.

Arjen työpäivät pitkine työmatkoineen ovat tehneet pientä painetta löytää itselle vapaa-ajastani aikaa huolehtia omasta hyvinvoinnista. Olin viime syksynä ajatellut, että ehtisin arjessa kuntoilemaan edes hieman, mutta tämä on jäänyt vain haaveeksi. Viimeisessä olkapään fysioterapiassa keskustelin liikunnan tarpeestani ja arjen haasteista. Sain sieltä tervehtyneen olkapääni lisäksi ohjeita tai oikeastaan ajattelumalleja, miten ratkaista aikatauluongelmaani. Vähäinenkin liikunta on hyväksi.

Olen ollut aina huono asettamaan uudenvuoden lupauksia, mutta sen sijaan ajattelin fysioterapeutin ohjeita noudattaen asettaa liikunnan suhteen sellaisen tavoitteen, jonka voisin ihan oikeasti saavuttaa. Koska arkeni on edelleen hyvin aikataulutettua, lähden tavoittelemaan 2-3 kävelylenkin/liikuntasuorituksen tekemistä viikossa. Kaikki ylimenevä on vain plussaa. Arjessa liikuntasuorituksen tekeminen on osoittautunut hankalaksi, mutta ei kuitenkaan mahdottomaksi. Olen kokenut, että kävely ja ulkoilu on minulle välttämätöntä, koska teen "siistiä sisätyötä" ja istun päivittäin n. 1 t 30 minuuttia autossa. Olkapään ja istuinlihaksen vaivat olen tulkinnut syy ja seuraussuhteeksi liikkumattomuudestani ja siihen, että opiskelun ja uuden työn myötä elämäntavoissani on tapahtunut suuri muutos aikaisempaan. Päätetyö ja istuminen eivät sovi minulle ja koska liikunta on vähentynyt kohdaltani oleellisesti, se on tuonut myös erinäisiä vaivoja.

Postaukseen liittyvät kuvat liittyvät myös ajattelumalliini. Olen ollut karkkilakossa yli vuoden ja jouluisin olen antanut itselleni luvan syödä suklaata, niin kauan kuin joulusuklaa- ja karkkivarastoa riittää. Nyt karkkikipossa on vain muutama makeinen jäljellä ja tämän jälkeen karkkilakossa palataan taas tiukkaan ehdottomuuteen. Koska sokerinhimossani en tunne kohtuullisuutta, minun kohdallani on parempi tietynlainen ehdottomuus. Minun on helpompi olla tiukkana karkkilakossani, sillä liikuntaan liittyvä 2-3 kertaa viikossa liittyvä ajattelumalli ei ole sovellettavissa tähän heikkouteen. Minun on suhteellisen helppo asettaa itseni ruotuun karkkilakon suhteen eikä minun tarvitse tehdä suurta "uhrausta" sen vuoksi.

Lomalla ehdin saamaa kävelykärpäsestä hyvin kiinni ja nyt vasta arjen alkaessa todellinen tahtotilani mitataan. Tiedän jo etukäteen, että alkanut työviikko on haasteellinen, mutta parhaani teen. Suunnitelmallisena ja päämäärätietoisena ihmisenä tavoitteeni pitäisi olla helppoa, mutta katsotaan, miten tässä käy. 

Tsemppiä meille kaikille uusiin tavoitteisiin, oli ne sitten suuria tai pieniä!