Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat lapsesta asti harrastanut jotain. Nuorena kalenterini täyttyi kaikenlaisesta aktiviteetista. Pisimpään harrastin partiota, joka säilyi harrastuksena, tai pitäisi varmaan sanoa jo elämäntapana, aikuisikään asti. Partion lisäksi on tullut kokeiltua paljon muitakin lajeja uimahypyistä kuorolauluun ja kilpatanssiin ja on vaikea kuvitella, etten harrastaisi mitään.
Oman lapsen kasvun myöstä tätä harrastamisasiaa on pitänyt pohtia taas uudestaan. Aivan pienenä kävin hänen kanssaan "vain" vauvamuskarissa. Kun hän siirtyi päiväkotiin, koin ettei hän tarvitse muita harrastuksia, sillä siellä saa harrastaa virikkeellistä toimintaa ihan riittävästi päivän aikana. Ensimmäinen virallinen harrastus oli 4-vuotiaana ja se oli jalkapallo. Sitä harrastettiin vain kesäisin vaihtelevalla menestyksellä. Seuraava harrastuksen kipinä tuli 5-vuotiaana, kun poika ilmoitti, että hän haluaa aloittaa jääkiekon. En enää tarkalleen muista, miten sain hänelle puhuttua vielä vuoden lisäaikaa, mutta jääkiekon hän aloitti " vasta" 6-vuotiaana, jolloin hän ilmoitti meille vanhemmille, että on sen aika. Me vanhemmat olimme ajatelleet, että hän olisi aloittanut painin, judon, suunnistamisen tai jonkun kädentaitoja kehittävän harrastuksen. Ei siinä kuitenkaan suostuttelut enää auttaneet, kun poika oli asiansa jo päättänyt ja tällä tiellä olemme edelleen. Kesäisin poikamme harrastaa nappulaliigassa edelleen jalkapalloa ja talvella jääkiekkoa ikäkausijoukkueessa.
Lapseni kuuluu myös koulunsa musiikkikerhoon, jossa hän on ollut jo muutaman vuoden. Kerho kokoontuu kerran viikossa n. tunnin ajan, joten mistään suuresta voimanponnistuksesta ei ole kysymys. Olin joskus haaveillut, että hän soittaisi jotain (meillä on kotona piano), mutta se ei vain ole ollut hänen juttunsa. Nyt tuossa musiikkikerhossa hän on päässyt soittamaan Djembe-rumpua ja innostus soittamiseen ja musiikin harrastamiseen on saanut aivan uutta potkua.
Meidän perheessä harrastaminen on luonnollista. Se on kuulunut osana meidän vanhempien nuoruuteen ja siksi sitä pitää myös jonkinlaisena itsestäänselvyytenä myös oman lapsen kohdalla. Kaikenlaisia ajatuksia ja toiveita on ollut, mutta lapsi on kuitenkin saanut päättää harrastuksensa itse. Meidän vanhempien vastuulle on jäänyt tarjota lapselle erilaisia vaihtoehtoja ja tukea lasta hänen päätöksissään. Meidän lapselle sopii nämä muutamat tarkkaan, lapsensa itse valitsemat harrastukset ja näillä ollaan pärjätty. Hänelle jää aikaa vielä niille kaverisuhteille, jotka eivät harrasta samoja asioita kuin hän. Mielestäni tärkeätä tämäkin.
Koska lapsemme on meidän ainokaisemme, olen vain iloinen, että hän on valinnut näitä joukkueharrastuksia. Yhdessä oleminen ja kokeminen on niin opettavaista, oli kysymyksessä sitten urheilu tai kuorolaulu. Harrastuksien kautta hän kokee ryhmässä olemista, erilaisia tunnetiloja epäonnistumisesta onnistumiseen. Näiden harrastuksien myötä lapsemme on saanut uusia kaverisuhteita ja tärkeitä eväitä elämään. Harrastaa voi niin monella tavalla ja siksi toivoisinkin, että jokaisella lapsella olisi oikeus ja mahdollisuus harrastaa jotain itselle tärkeätä.
Mitä mieltä te olette lapsen harrastamisesta?
