sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Uuden edessä...

Elämä osaa yllättää juuri silloin kun sitä kaikkein vähiten odottaa ja onneksi tällä kertaa positiivisesti. Parin viikon aikana olen kokenut melkoisen tunnemyllerryksen ja nyt on aika kertoa siitä myös täällä blogissani. Tiedossa on hieman pitempi postaus, mutta (ehkä) sitäkin kiinnostavampi.



Blogiani seuraavat saattavat tietää, että olen miettinyt palaanko syksyllä töihin erityisluokanopettajaksi vai jäänkö vielä opintovapaalle suorittamaan Some -ja palvelumuotoiluopintoni valmiiksi. Olin alustavasti laittanut viestiä jo koulumme rehtorille, jotta siellä tiedettäisiin suunnitelmistani ja hetken olin jo siinä luulossa, että jatkan tyytyväisenä syylukukauden vielä opintovapaalla opintojeni parissa. 

Koska aikuisopintotukeni ei enää riittäisi syksyyn, olin ajatellut, että voisin yrittää tehdä samalla lyhyitä sijaisuuksia silloin tällöin eri oppilaitoksissa hyödyntäen nykyisiä opintojani. Olin maaliskuussa yhteydessä useampiin oppilaitoksiin ja Porin Winnova pyysi minut haastatteluun. Silloisessa haastattelussa he kertoivat myös tulevista opettajan paikoista, mutta epäpätevänä ilmoitin, että en ole oikeastaan kiinnostunut niistä, enemmänkin tuntiopettajan tehtävistä tai sijaisuuksista. Hyvin vähän tiesin vielä silloin...




Aikaa kului ja näin huhtikuussa Winnovan ilmoituksen tulevista opettajan paikoista. Kävin jälleen tutustumassa tarjontaan ja toteamassa, että periaatteessa työ kiinnostaisi, mutta paikkaan vaadittava pätevyys mietitytti, joten siirsin asian mielessäni syrjään. Meni taas muutama päivä, kunnes yksi tuttu siellä työskentelevistä opettajista laittoi minulle henkilökohtaisen viestin ja yllytti hakemaan paikkaa. Edelleen epäpätevyyteni laittoi "sisäisiä kapuloita rattaisiin", mutta ajatus hakemisesta alkoi kiinnostaa. Jos sittenkin... 

Mietin asiaa ja lopulta tulin siihen tulokseen, että eihän minulla olisi mitään menetettävää. Voin hakea paikkaa epäpätevänä ja pätevän hakijan puuttuessa minulla voisi olla jopa pieniä mahdollisuuksia. Jonkun muun kuin minun tehtävänä on päättää, olenko sopiva/soveltuva tehtävään vai en. Työhakemuksen kirjoittamiseen en käyttänyt kovinkaan paljon aikaa, koska minusta tuntui, että se piti saada pian pois omista käsistä, etten tulisi enää katumapäälle. Niinpä hakemus lähti ja toukokuun alussa sain pyynnön tulla haastatteluun. Olin jo tästä mahdollisuudesta aivan hämilläni. Haastattelutilanteessa en osannut oikein edes jännittää, vaikka edellisestä työpaikkahaastattelusta oli kulunut jo yli 20 vuotta. Suoriuduin siitä omasta mielestäni kohtuullisesti ja sen jälkeen en miettinyt asiaa kovinkaan paljon.




Viikon sisällä haastattelusta sain yllättävän puhelun, jossa kuulin, että minut oli valittu tehtävään, jos vain otan sen vastaan. Siinä hetkessä olin aivan "puulla päähän lyöty", hyvin hämilläni ja jokseenkin sekavassa tunnetilassa. En ollut osannut odottaa valintaani ja onneksi sain aikaa miettiä päätöksen tekemistä  seuraavaan päivään, sillä pitihän minun keskustella asiasta myös mieheni kanssa. Hyvin pian tuli selväksi, että otan paikan vastaan. Mieheni mielipide ja suhtautuminen asiaan sai minut vakuuttumaan, että minun pitää ottaa tehtävä vastaan. Hän sai minut ymmärtämään, että tämän ikäiselle tulee enää harvoin tällaisia tilaisuuksia ja onhan kyseessä on "vain" vuoden sitoutuminen. Hän näki, että tässä olisi jopa ainutkertainen mahdollisuus, jossa voisin hyödyntää kaikkea osaamistani mukaan lukien viimeisen vuoden aikana opiskelemiani asioita. Tämän jälkeen päätöksen tekeminen oli jopa helppoa.




Viimeisen muutaman viikon sisällä olen kokenut melkoista mielenmyllerrystä. Ilmoitin muuttuneesta tilanteestani esihenkilöilleni niin pian kuin mahdollista ja tällä hetkellä en tiedä, saanko vielä opintovapaata vai irtisanoudunko virastani. Tunnelmat ovat olleet samanaikaisesti innostuneet ja pelonsekaiset, kun en tiedä, mihin olen ryhtymässä. Sen kuitenkin tiedän, että tiedossa on takuulla paljon uutta opittavaa ja vuosi ei tule olemaan helppo. Koen tämän ehdottomasti mahdollisuutena, johon minun tulee tarttua.




Tässä prosessissa muistin, että olen ollut vastaavissa tilanteissa aikaisemminkin. Joskus aikoinaan tulin Porista Raumalla päiväkodin erityisryhmään töihin. Irtisanouduin silloin virastani, vaikka minulle ei ollut edes vakituista työpaikkaa tiedossa. Toisen kerran olen hypännyt pois mukavuusalueeltani, kun siirryin erityislastentarhanopettajan tehtävästä koulun puolelle tuntiopettajaksi autististen nuorten luokkaan, Se oli ehkä työhistoriani vaativin vuosi, mutta samalla myös opettavaisin. Sen jälkeen siirryin erityisluokanopettajaksi nykyiseen tehtävääni, jota olen saanut tehdä jo yli 20 vuotta ja nyt - olen jälleen uuden edessä. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta sen tiedä, että päätös on ollut oikea.


"Jos pelaat elämäsi aina varman päälle, päätät samalla, ettet halua enää kasvaa"
- Shirley Hufstedler


Näin se taitaa olla.



sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Hyötyviljelyä ja muuta sekalaista

Meidän kaupunkikodin pihamaalla ei ole viime vuosina näkynyt kesäisten ruukkuistutusten lisäksi mitään uutta. Jaoin tämä postauksenaiheeseen liittyviä kuvia jo muutama viikko sitten Instagramin puolella, joten ihan tuore asia tämä ei enää ole. Mieheni innostui kokeilemaan hyötyviljelyä, joten nyt pihallamme tapahtuu pitkästä aikaa edes jotain...




Meillä mieheni ja hänen tytär ovat jo muutamana kesänä innostuneet viljelemään hyötypuutarhaa mökillämme. Nyt viljelyinnostus on siirtynyt kotipihallemme pienempimuotoisena. Niin kuin arvata saattaa, esikasvatus täytyy tehdä sisätiloissa ja siihen parhaimmaksi kasvupaikaksi on osoittautunut meidän olohuone. Jostain syystä tillin kasvattaminen siemenestä on osoittautunut tänä vuonna erityisen vaikeaksi, kun taas peruna ja sipuli näyttävät itävän hyvin. Sisustajan silmään värikkäät maitopurkit aiheuttavat joka kevät pientä ahdistusta, mutta onneksi tiedän tilanteen olevan väliaikainen. Isäntä nikkaroi tänä keväänä pihalle terassin kylkeen isohkon kasvatuslaatikon, johon kuvan perunat on jo siirretty kasvamaan. Muutaman päivän päästä niiden kaveriksi istutettiin vielä sipulit ja tällä viikolla mies osti vielä tomaatintaimia, joten olemme ottaneet jonkinlaisen harppauksen kohti omavaraisuutta.



Vaikka yläasteella minulla oli valinnaisaineena maa- ja metsätalous sekä puutarhanhoito (kyllä!), en ole koskaan ollut mikään erityinen viherpeukalo. Viherkasvit saan pidettyä hengissä vaihtelevalla menestyksellä. Puutarhanhoidosta (=nurmikon leikkuu) selviän ihan kelvollisesti, mutta esim. perennapenkeistä en ole koskaan haaveillut. Hyötyviljely on kokonaan mieheni harrastus. Viime vuoden pihan/ puutarhan ehostussuunnitelmat siirtyivät tälle kesälle, mutta toteutuksesta ei ole edelleenkään takuuta. 



Terassi ja osa pihamme istutuksista kaipaisi ehdottomasti kohennusta. Puutarhakalusteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo kauan aikaa sitten, terassin vieressä kasvava hortensia ja viiniköynnös ovat hieman kitukasvuisia. Nurmikon reunat pitäisi ehdottomasti suoristaa, sillä ne rehottavat epäsiisteinä miten sattuu. Vaikka puutarhatrendeissä suositaan tällä hetkellä tiettyä rentoutta ja luonnollisuutta, ei se varmasti tarkoita ylikasvuista nurmikonreunaa ja rikkaruohojen peittämää rinnettä, jossa pitäisi näkyä vuorimäntyjä.



Piharuukkuihin olen perinteisesti ostanut helppohoitoisia ja kestäviä kesäkukkia, mutta ne ovat tällä hetkellä vielä kaupassa. Kevät tuntuu etenevän hieman hitaasti, joten en ole pitänyt hoppua niiden kanssa.  Ensimmäiseksi pitäisi kuitenkin ottaa ruukuista viime syksyn pystyyn kuivuneet istutukset pois, jonka jälkeen voisin miettiä uusia istutuksia. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ostan nekin vasta, kun kukkia myydään alennuksella ja valikoima on suppea. Mutta nyt meillä sentään vihertää jo perunamaalla.


Pihasta on tällä hetkellä jokseenkin haasteelista saada esteettisesti kaunista. Tosiasia on, että pihaamme koristaa pari jääkiekkomaalia, frisbeegolf-kori, peräkärry ja pari venetraileria. Olosuhteiden pakosta (ja hyvällä tekosyyllä) olen päättänyt olla stressaamatta puutarhanhoidosta. Nurmikon lannoitus olisi ajankohtaisin asia, josta ehkä suoriudun - tai sitten en...





sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Vappu 2022

Niin se vaan tuli toukokuu tänäkin vuonna. Meillä vappuaattoa juhlittiin perinteisen hillitysti kotosalla omalla pienellä porukalla. Minulla alkanut flunssa hillitsi juhlamenoa vielä piirun verran enemmän, mutta siitä huolimatta halusin laittaa vapputunnelmaa...



Vaikka en ole nykyisin mikään juhlija-tyyppi, haluan kuitenkin AINA vähän koristella kotia. Näin tein pääsiäisenä ja nyt vappuna. Muutamalla ilmapallolla, serpentiinillä ja ylioppilaslakilla tuli jo ihan eri tunnelma. Lapsen varttuessa teini-ikään vappukoristelu on huomattavasti hillitympää ja vappuhuiskan asemasta ostin lähikaupasta kimpun ruusuja.





Meillä juhlimiseen kuuluu yleensä hieman parempi ruoka. Päivällä söimme riistaa ja kilistelimme kevään ensimmäiset maljat. Päiväkahvin kanssa herkuttelimme munkeilla. Tänä(kin )vuonna oikaisin (perinteisesti) vappuvalmisteluissa, joten ostin munkit ja siman kaupasta. Meillä vappuherkkujen menekki on niin vähäistä, joten en näe tarpeelliseksi tehdä niitä itse. Pieni laatikko munkkipalloja ja pari berliininmunkkia riittävät meille oikein hyvin.




Illalla tein vielä herkkutarjottimen, jossa oli erilaista naposteltavaa. Meillä ei ole tapana syödä olohuoneessa, mutta silloin (harvoin), kun meillä on jotain naposteltavaa, teemme poikkeuksen. Teinikin tuli hetkeksi herkuttelemaan ja katsomaan  U18 jääkiekko-ottelua meidän "vanhojen varisten" kanssa. Flunssapöperöisenä päädyin nukkumaan hyvissä ajoin ennen ilta yhtätoista. Että sellaista vappuhulinaa...




Meikäläisen osalta vapunvietto on rauhoittunut nuoruusvuosista merkittävästi. En kaipaile suurten ihmismassojen joukkoon ja vielä vähemmän ravintoloihin. Valkolakki saa olla koristeena lipastonpäällä ja shampanjalaseissa on alkoholitonta juomaa. Vaikka vappua ei ole juhlittu kaupungilla kahteen vuoteen, jätän vappumarssin katsomisen flunssa takia tänä vuonna suosiolla väliin. 


Siitä huolimatta (-niisk-) kohotan maljan keväälle ja toivotan toukokuun tervetulleeksi!  - ATSHIIII...