sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Voimaannuttavia hetkiä


Tänä viikonloppuna pääsin viettämään laatuaikaa vanhojen partiokavereitteni kanssa. Tapaamiset ovat vuosein saatossa harventuneet, mutta kahden partiosiskomme merkkipäivien viettäminen saattoi meidät taas yhteen. Valitettavasti yksi meistä oli estynyt pääsemästä paikalle, mutta muuten mentiin vanhalla  Tarpojat-kokoonpanolla...





 
 
Toinen päivänsankareista kutsui meidät mökilleen Pyhämaan Lyökkiin.
Mökki sijaistee aivan meren äärellä, joten pääsimme nauttimaan syksyisestä merestä ihan joka solulla. 
Yksi meistä uskaltautui jopa menemään illalla uimaan hyiseen mereen. Ja sen en ollut minä!
 
 
 
 
 
 
Meillä ei sen kummempaa ohjelmaa ollut; kunhan söimme ja keskustelimme...ihan kaikesta.
Tähän ikään mennessä meidän jokaisen elämään on mahtunut jo vähän kaikenlaista.
Jokaisella on hieman erilaisia tarinoita, mutta vastoinkäymisistä huolimatta me kaikki olemme vahvasti elämässä kiinni.
En tiedä, johtuuko partiotaustastamme, mutta teemme kaikki työtä ihmisten parissa ja kolme viidestä toimii vielä opetus- ja kasvatusalalla.
 
 
 
 
 
 
Uskon vahvasti siihen, että olemme saaneet partiosta paljon eväitä elämäämme.
Kasvoimmehan me sen parissa lapsista aikuisiksi. Opettelimme kantamaan vastuuta ja huolehtimaan lähimmäisestä ja siinä sivussa vähän erätaitojakin.
Tällä ja vähän isommallakin porukalla olemme viettäneet varhaisnuoruuden viikonloput lähes aina yhdessä.
Ja vaikka aikuisina tiet erkanivat hetkeksi, olemme silti pitäneet yhteyttä.
Partiosta olen todellakin saanut elinikäisiä ystäviä.
 
 
 
 
 
 
 
Vaikka näemme nykyisin harvoin, koen nämä yhteiset tapaamiset hyvinkin voimaannuttaviksi.
Tässä porukassa meillä ei ole mitään rooleja: me olemme toisillemme vain Päkä, Susku, Jolhe, Salhe ja Hansako. Nämä ovat siis meidän partionimiämme :)
Ja vaikka vuodet ovat vierineet, ei oikeastaan mikään ole muuttunut...vai pitäisikö sanoa, että emme ole muuttuneet.
Tunnen suurta kiitollisuutta tätä meidän vanhaa partioporukkaa kohtaan. Se on sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota on vaikea kuvailla tai pukea sanoiksi.
 
 
 
 
Niin...ja ensi kesäksi suunnittelimme jo pientä purjehdusreissua tällä samalla porukalla...
 
 
 
 
 
Tämän voimaannuttavan viikonlopun jälkeen onkin kiva aloittaa uutta työviikkoa ja lokakuuta!
 
 
 
 

perjantai 28. syyskuuta 2018

Lieveilmiöitä


Tässä kun on reilun vuoden päivät ollut aikuisopiskelijana, on tähän arkeen tullut hieman lisää sitä kuuluisaa aikatauluttamista. Olen jo useaan otteeseen kirjoittanut täällä blogini puolella suhteellisen kiireisestä elämäntilanteesta, jonka hallinnassa on ollut nähtävissä muutamia lieveilmiöitä, osa hyviä ja osa ei niin hyviä.





Koska oma ajankäyttö ja se ns. vapaa-aika on ollut suhteellisen vähäistä, olen joutunut hyväksymään tosiasian, että elämä on hetkellisesti todella kiireistä ja sen kanssa on täytynyt vain elää. Ja onneksi tiedän tämän olevan vain väliaikaista, sillä eihän tällaista menoa loputtomasti jaksaisikaan.
Tässä tilanteessa asiat on pitänyt vaan laittaa yksinkertaisesti tärkeysjärjestykseen.
 
 
 




Viimeisen vuoden aikana lempiharrastukseni, kodin sisustaminen, on jäänyt huomattavasti vähemmälle kuin yleensä.
Tilanne on jokseenkin vierasta, sillä yleensä minulla on ollut aina joku sisustusprojekti menossa. Kodissa asiat ovat pysyneet melkeinpä stabiilini lukuun ottamatta muutamia huonekalusiirtotempauksia, jotka ovat tulleet lähinnä pakon sanelemana, mutta muuten sisustusrintamalla on ollut suhteellisen rauhallista. Siihen ei ole ollut aikaa eikä välttämättä rahaakaan...opiskelijabudjetilla kun ei kauheasti ihmeitä tehdä. Kodin siivousrutiineista olen joutunut myös hieman hellittämään, mutta jossain määrin tämä muutos on ollut ihan positiivista.
 






Toinen asia, joka on ollut lievästi sanottuna hieman huonolla kantimilla, on meidän pihamme. Se on jäänyt auttamattomasti hunningolle. Sen verran olen kesällä saanut itsestäni irti, että nurmikon olen leikannut, mutta istutusten osalta työpanokseni on ollut olematon. Tälläkin hetkellä ruukkuistutuksissa on pystyyn kuolleita samettiruusuja ja tämän syksyn istutukset ovat vielä taimimyymälässä ja taitavat sinne jäädäkin. Pihalla oleva pengerrys rehottaa rikkakasveista ja se ainoa istutuspenkki elää omaa elämäänsä. Tämän kasvukauden osalta olen jo luovuttanut, sillä aika ei vain riitä kaikkeen.
 
 
 





Koska aikatauluttaminen on ollut tämän viimeisen vuoden juttuni, on se opettanut myös tietynlaista tiukkuutta. Ennen olen helposti siirtänyt asioita huomiselle tai hamaan tulevaisuuteen, opiskelujen myötä se ei ole ollut enää mahdollista. Opiskelu- ja työtehtävien kasautumiset ovat pakottaneet minut hoitamaan asioita ajallaan ja melko systemaattisesti. Tässä kohtaa kalenteri ja post it-laput ovat olleet tärkeitä työvälineitäni asioiden ja ajan hallinnassa.
Parasta tässä kaikessa on ollut se, että olen todella tehnyt asiat pois alta ja työmäärä on pysynyt kohtuullisena, tosin tasaisen ruuhkaisena.
 





Tämän vuoden aikana olen myös joutunut luopumaan säännöllisestä liikunnasta ja jonkun verran perheen yhteisistä jutuista.  Lomareissuille ei ole voinut mennä entiseen tyyliin ja se vapaa-aikakin on ollut vähän kortilla. Tästä asiasta olen kärsinyt ehkä eniten, mutta senkin olen kestänyt, kun tiedän, ettei tämä tilanne ole lopullista. Perhe on sopeutunut tilanteeseen hyvin, mutta yhtenä päivänä poika varovasti tiedusteli, mahdanko minä ehtiä jo seuraavalle lomareissulle mukaan...kieltämättä tunsin pienen piston sydämessäni...




Viimeisen vuoden aikana olen samalla opetellut sekä tietynlaista tiukkuutta, että höllentämistä. Tällaiselle suhteellisen kunnianhimoiselle ja tunnolliselle ihmiselle kulunut vuosi on ollut erinomaista "elämän koulua" ja itsensä kouluttamista. Olen ehkä oppinut jo suhteuttamaan asioita ja ennen kaikkea olemaan itseäni kohtaan armollisempi. Totesin eräänä iltana isännälle, että opintojeni päättyessä, en taida vähään aikaa tehdä yhtään mitään. Isäntä taisi tässä kohtaa vain hieman hymähtää... ;)



Tämän pitkän vuodatuksen jälkeen voinkin toivottaa mukavaa viikonloppua kaikille!





sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Uusi sohva, uusi järjestys


Olen ehtinyt jo hehkuttamaan Facebookin ja Instagramin puolella kuvia meidän uudesta sohvasta, joten laitanpa siitä kuvia myös tänne blogini puolelle.

Viikonloppuna meille kotiutui uusia Adean SLIM-sohva. Olin jo pitkään haaveillut sohvasta, jossa olisi irtonainen, istuintyynyn levyinen rahi eli tavallaan saisin kulmasohvan. Kesätyöpaikassani Sisustustalo Kodinonnessa pääsin tutustumaan näihin Adean sohviin ja heidän tuotantoonsa lähemminkin...







Olohuoneemme on melko pieni ja jokseenkin hankalasti kalustettavissa. Sohvan maksimikoko sai olla 220 cm ja tämän sohva koko 201 cm. Meille sohva on enemmänkin löhöilypaikka, joten myös istuinsyvyyttä sai olla normaalia enemmän. Sohvatyynyjä otin "koko rahan edestä" eli neljä kappaletta, kahta eri kokoa. Tyynyt ovat untuvatäytteisiä ja mukavan pehmeitä. Nyt sohva on todellakin löhöilypaikka. Sohvaan valikoin vielä puiset mustat jalat, jolla sain sohvasta hieman ilmavamman ja helposti sohvan alta imuroitavan. Mainittakoon vielä, että sohvassa kaikki päälliset ovat irrotettavissa eli siis pestävissä...






Uusi sohva aiheutti pientä huonekalurallia, sillä halusin kokeilla sohvalle toisenlaista sijoitusta.
Yksi pieni sivupöytä lähti olohuoneesta kokonaan pois ja sohva kääntyi toiselle seinälle. Keltainen TV-tuolia piti myös siirtää uuteen paikkaan.
 Uusi järjestely vaatii hieman totuttelua ja voi olla, että kokeilen sohvaa vielä vanhalla järjestyksellä, mutta nyt mennään tällä.
 
 
 
 


Sohvan kotiutuessa vaihdoin hieman myös olohuoneen tekstiilejä. Koska sohvassa on jo tyynyjä ihan riittävästi, laitoin niiden kaveriksi vain muutaman koristetyynyn. Torkkupeiton vaihdoin keltaiseen tuomaan hieman lisää väriä. Samassa rytinässä vaihdoin vielä olohuoneessa olevan yhden värillisen verhon (ei näy kuvassa) takaisin valkoiseksi, jotta värimaailma pysyisi keltaisesta väristä huolimatta rauhallisena.
Sohva on osoittautunut erinomaiseksi hankinnaksi ja siinä viihtyy nyt koko perhe.
 
 
 
 
Tämä viikonloppu meni muuten suoraan sanottuna "harakoille", sillä olen koko loppu viikon ollut totaalisesti flunssan kourissa. Torstai-iltana olotilassa tapahtui sellainen muutos, etten enää perjantaina kyennyt töihin. Päänsärky oli sitä luokaa, että perjantaina vain nukuin, niistin ja pärskin. Lauantaina jaksoin olla juuri ja juuri huonekalurallin verran pystyasennossa, jonka jälkeen olin enemmän vaakatasossa. Tänään on ollut jo hieman parempi päivä, joten eiköhän tämä tästä vielä iloksi muutu. Tosin olin suunnitellut tänä viikonloppuna tekeväni nuo viimeiset opiskeluni liittyvät asiat päätökseen, mutta nyt ajankohta hieman vaihtui. Ehkä tämä "pakkolepo" tulikin ihan tarpeeseen.
 
 
 
Ja hei hulinaa, alkava viikko onkin jo syyskuun viimeinen viikko.
Pakko se on myöntää, että syksy on täällä...
 
 
 
 
 
 




keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Arkista hulinaa


Meikäläisen arki on nykyisin melkoista hulinaa. Tämä ei suinkaan ole mitenkään poikkeavaa, vaan pikemminkin lähes "normitilanne". Kalenteri täytyy tasaisesti erilaisista menoista ja arki on melkoista säätämistä omien ja lapsen menojen välillä. Tällä viikolla isäntä on ollut reissussa, joten säätämistä on ollut vielä normaalia enemmän.








Opiskelutehtävät (ne viimeiset näytöt) alkavat olla kutakuinkin valmiita. Toinen on arvioitavana työpaikkaohjaajallani ja se viho viimeinenkin pitäisi olla arviointikunnossa ensi viikon aikana. Tiukkaa pusertamista on ollut, mutta olen myös yrittänyt pitää aikatauluista kiinni, sillä muuten vaarassa olisi asioiden pitkittyminen ja niiden siirtyminen eteenpäin. Jotain on saatava päätökseen, jotta pystyy keskittymään seuraaviin töihin.
 










Kesällä aloitetut asiakkaiden sisustussuunnitelmat ovat olleet myös pitkään työn alla ja niidenkin osalta alkaa näkyä jonkinasteisia valmistumisen merkkejä. Näiden erilaisten projektien määrä on ollut juuri ja juuri hallittavissa, mutta tämä on ollut tiedossa. Olosuhteiden pakosta olen joutunut kehittelemään hieman toisenlaista lähestymistapaa ajan (ja arjen) hallintaan, jonka olen kiteyttänyt sanontaan "ei elefanttiakaan syödä kokonaisena, vaan pieni pala kerrallaan". Olen yrittänyt ottaa käsittelyn alle aina yhden asian ja työstänyt sitä vähitellen eteenpäin. Sen lisäksi olen pitänyt välipäiviä (tai ainakin iltoja), jolloin en ole tehnyt mitään ja tämä näyttää toimivan jollain tasolla. Työt eivät ole pahasti kasaantuneet eikä stressitasoni ole merkittävästi noussut.





 
 
 

Jonkun verran olen joutunut myös tekemään valintoja. Kesän lopulla olin vielä suurella innolla menossa lokakuun alussa järjestettäville Rakenna, Sisusta ja Asu-messuille ja myös muutama säännöllinen liikuntaharrastus oli suunnitteilla, mutta tässä kohtaa minun on ollut jo pakko luovuttaa. Aika (ja energia) ei yksinkertaisesti enää riitä, varsinkin, kun tuo päivätyö vie vielä oman osuutensa. Säännöllinen liikunta on toistaiseksi keskittynyt hyötyliikuntaan, mutta parempi sekin kuin ei mitään.




Valo häämöttää jo tunnelin päässä ja näillä näkymin syyslomaan mennessä  (viiden viikon päässä!) moni edellä kirjoittamani asia on (toivottavasti) saavuttanut päämääränsä. Viikot ovat tehokkaasti aikataulutettuja, mutta koen sen myös jonkinlaisena eteenpäin vievänä voimana. Taidan olla sitä ihmistyyppiä, joka tarvitsee sitä "ekstraohjelmaa".Tosin siinä(kin) olisi hyvää pitää mielessä jonkinlainen kohtuus....




Tällainen välitilinpäätös tällä kertaa.
Ja auringonkukkien voimalla eteenpäin! 
 
 
 
 
 

maanantai 17. syyskuuta 2018

Aihetta juhlaan


Viime viikonloppuna rakas äitimme täytti pyöreitä vuosia, huikeat 80 vuotta. Päivänsankarin toivomusta kunnioittaen olimme järjestäneet hänelle pienimuotoiset juhlat vain meidän läheisten kesken...





Äitimme on syntynyt Turussa, joten nyt halusimme viedä hänet synnyinseudulleen juhlistamaan päivää. Mukaan oli itseoikeutettuna kutsuttu myös hänen pikkusiskonsa (tätimme), jonka avustuksella olimme saaneet järjestettyä ruokailun Aurajoen rannalla sijaitsevaan Tårget -ravintolaan. Miljöö oli ihastuttavan rouhea ja menù kerrassaan herkullista. Söimme ns. pitkän kaavan mukaan, äiti muisteli siskonsa kanssa lapsuuden ja nuoruuden aikoja. Puhetta ja naurua riitti ja aina välillä tirautettiin muutamia liikutuksen kyyneleitä. Kolme tuntia meni kuin siivillä hyvässä seurassa.
 
 
 
 
 
 
 
Ruokailun jälkeen lähdimme vielä kävelemään Turun Tuomiokirkolle päin.
Kävimme katsastamassa äitimme  lapsuuden kotikulmia Piispankadulla.
Matkan varrella pysähtelimme aina välillä kuuntelemaan hänen muistelojaan.
Valitettavasti hänen kotitalonsa oli purettu jo kauan sitten ja tilalle oli rakennettu uusi kerrostalo.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Lapsuuden tammi seisoi kuitenkin vielä tukevasti paikoillaan tontin kulmalla ja oli liikuttavaa nähdä äitimme vanhan puun vieressä hänen muistellessa omaa lapsuuttaan. Äitimme sukupolvi on sitä aikakautta, jolloin elämä ei ole ollut helppoa. On ollut sotaa ja jo aivan pieninä viisi sisarusta joutuivat olosuhteiden pakosta eroon toisistaan. Kaikista elämän tragedioista huolimatta nämä sisarukset ovat pitäneet yhteyttä toisiinsa.
 
 
 
 
 
 
 
80 ikävuoteen mahtuu jo paljon elettyä elämää ja elämän koko kirjo. Suhteellisen hyväkuntoisena hän pystyy asumaan vielä omillaan.
Vauhti on väkisinkin hidastunut nuoruuden päivistä eikä kaiken maailman vaivoiltakaan ole voinut välttyä 
Äitimme on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten positiivisella elämänasenteella pääsee eteenpäin.
 
 
 
Juhlapäivä oli kaikin puolin onnistunut.
Sää oli syksyisen kaunis ja päivänsankari enemmän kuin tyytyväinen. 
Voiko päivältä enempää toivoakaan...
 
 
 
 
 
 

 

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Pientä muistutusta

Siivosin laatikoita ja löysin erinäisten papereiden sekamelskasta kortin, jonka olen joskus saanut eräältä blogiystävältäni. Kortin sanoma on aika selvä ja ajattelin se jakaa teillekin, ihan pieneksi muistutukseksi vain...






Kymmenen asiaa, jotka sinun tulee tietää hyvinvoinnista.
 
 
1. Päätä tässä ja nyt, että kaikki järjestyy. Se on hyväksi terveydellesi.
2. Makeat unet ja mielenrauha ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kuntosali ja kukkakaali.
3. Kaunis ympäristö antaa voimaa. Joskus riittää, kun tyhjentää tiskipöydän ja sytyttää kynttilän.
4. Ystävyys on ilmaista terapiaa. Kunhan muistaa antaa toisillekin suunvuoron.
5. Liikunnan tuoma euforia päihittää nousuhumalan mennen tullen.
6. Joskus sohva ja sipsitkin ovat hyvinvointia.
7. Mielekäs työ palkitsee. Tosin työ on hyvä renki, mutta huono isäntä.
8. Ole armollinen itsellesi. Annan itsellesi samaa myötätuntoa, jota annat ystävillesi.
9. Katsetta ei kannata pitää menneisyydessä - elämässä suunta on eteenpäin.
10. Pidä huolta itsestäsi. Olet sen arvoinen.





Pieni kertaus oli paikallaan ja jälleen kerran täytyy todeta, että nämä kymmenen asiaa " osui ja upposi" ainakin meikäläiseen.






 

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Tähän on tottuminen...


Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut täällä blogissani vanhemmuudesta, sen tuomista iloista ja suruista. Siitä näkymättömän napanuoran venymisestä, kun lapsi kasvaa ja kehittyy. Onneksi me vanhemmat (ja erityisesti me äidit) saamme totutella tähän irtiottoon vähitellen...







Lapseni on ollut viikonloppuna pelaamassa jääkiekkoa Jämsässä ja tämä reissu oli ensimmäinen yön yli- reissu, johon tämä äiti ei lähtenyt kannustamaan, vaan jäi kotiin. Ja jatkoa seuraa, sillä tulevalla viikolla poika lähtee luokkansa kanssa kolmeksi päiväksi ( ja kahdeksi yöksi) leirikouluun Pukkilan leirikeskukseen. Viikon sisällä poika on melkein enemmän pois kotoa kuin paikan päällä.






Nämä pienet erot ovat tärkeitä meille molemmille, sillä silloin saame tärkeän kokemuksen siitä, että lapsi pärjää...ja se äitikin ihan hyvin.
Lapseni kassia pakatessa tuntui, että olisin valmistellut häntä johonkin "elämää suurempaan" tapahtumaan.
Kassiin taisi lähteä myös pieni pala äidin rakkautta, huolta ja huolenpitoa, jonka toivon kestävän pitempäänkin kuin vain yhden pelireissun.
Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, sillä ei tähän liity sen enempää draama. Kunhan vain totuttelen ajatukseen siitä, että "lapset on lainaa vain"...
 
 
 
 



 
Illalla viestittelimme pojan kanssa puhelimessa ja siellä tuntui kaikki olevan hyvin.
Pojat olivat hotellihuoneessa keskenään ja nukkumaan piti mennä jo kello 21.00 aikaisen aamuherätyksen takia.
Sitä, miten reissu on mennyt, en vielä tähän mennessä tiedä, mutta sen tiedän, että matka nuoruuteen ja aikuiseksi kasvamiseen on jo alkanut. 
Vanhempien on turha pyristellä peruuttamatonta vastaan, eikä se taida olla tarkoituskaan. Toivon kuitenkin lapseni saavan kotoa sellaisia eväitä, että se kantaisi hänen koko elämänsä; niin tyynessä kuin tuulessakin. Tunteen, että hän pärjää ja elämä kantaa...
ja siinä suhteessa nämä pienet irtiotot ovat mitä parhainta harjoitusta.
 
 
 
Lapsen kasvaessa minun äitinä täytyy hyväksyä se, että lapsi ei tarvitse minua enää joka hetki.
Vanhemmuus muuttuu toisenlaiseksi huoltajuudeksi ja ehkä se oma rooli äitinä ja ihmisenä vaatii pientä tarkastelua.
Minulla onkin enemmän aikaa myös itselleni...ja mitäs sitten teen..?!
 
 
 
 
Tällaisilla ajatuksilla tulevaan viikkoon.
 
 
 
 

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Kiireen vastapainoksi


Elokuu on vaihtunut syyskuuksi. Arki ja sen kiireet ovat löytämässä jonkinlaista tasapainoa. Kalenteri täyttyy tasaisesti erilaisista menoista. Päivät ja viikot kulkevat nopeasti ja yritän pysyä tämän kaiken härdellin mukana. Onneksi olen löytänyt tähän arkeen mukavan vastapainoin...








Lapseni jääkiekkoharrastus rytmittää arjen iltoja jonkin verran.
Harjoitushallin ympäristössä on vallan mainiot ulkoilumaastot ja siitähän täytyy ottaa ilo irti.
Juoksemaan en ole (vielä) alkanut, mutta sen sijaan kävelen lenkkipolulla ja otan valokuvia luonnosta.
Ihanaa luontoterapiaa!
 
 
 
 




 
Sää on toistaiseksi ollut kesäinen, joten ulkoilu on ollut hyvinkin nautinnollista. 
Ajattelin, että yritän tehdä näitä kävelylenkkejä muutaman kerran viikossa ja tästä syystä luontokuvia kertyy myös blogin puolelle.
Valokuvaaminen tuntuu jälleen mukavalta, kun siihen on "enemmän" aikaa, vaikka tässä kohtaa olen tehnyt myönnytyksen ja kuvaan  kännykällä...
 
 
 
 
 
 
 
Kävelylenkkiin ja kuvaamiseen menee hyvinkin toista tuntia aikaa. Sen aikana saan hyvän annoksen liikuntaa ja raitista ilmaa.
Lisäksi pää tyhjenee hetkeksi kaikesta ja siksi tämä on osoittautunut erinomaiseksi nollauskeinoksi.
 
 
 
 
Koska arki on tällä hetkellä kiireistä, olen ajatellut että blogini päivittyy n. kerran viikossa, joskus ehkä useamminkin. Vaikka arki verottaa jaksamista, blogiharrastusta en ole missään vaiheessa jättämässä pois, sillä tämä(kin) toimii eräänlaisena terapiakeinona ja vastapainona kaikelle muulle. Kirjoittamaisen aiheista ei tunnu olevan pulaa, mutta koneella istumisen sijaan, haluan käyttää aikani jononkin muuhun...joskus jopa sohvalla löhöämiseen. Olisi kiva kuulla, minkälaisia "terapiakeinoja" sinä käytät arjessa selviytymiseen?
 
 
 
 
 
Oikein mukavia syyskuun alkupäiviä kaikille lukijoilleni!