Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut täällä blogissani vanhemmuudesta, sen tuomista iloista ja suruista. Siitä näkymättömän napanuoran venymisestä, kun lapsi kasvaa ja kehittyy. Onneksi me vanhemmat (ja erityisesti me äidit) saamme totutella tähän irtiottoon vähitellen...
Lapseni on ollut viikonloppuna pelaamassa jääkiekkoa Jämsässä ja tämä reissu oli ensimmäinen yön yli- reissu, johon tämä äiti ei lähtenyt kannustamaan, vaan jäi kotiin. Ja jatkoa seuraa, sillä tulevalla viikolla poika lähtee luokkansa kanssa kolmeksi päiväksi ( ja kahdeksi yöksi) leirikouluun Pukkilan leirikeskukseen. Viikon sisällä poika on melkein enemmän pois kotoa kuin paikan päällä.
Nämä pienet erot ovat tärkeitä meille molemmille, sillä silloin saame tärkeän kokemuksen siitä, että lapsi pärjää...ja se äitikin ihan hyvin.
Lapseni kassia pakatessa tuntui, että olisin valmistellut häntä johonkin "elämää suurempaan" tapahtumaan.
Kassiin taisi lähteä myös pieni pala äidin rakkautta, huolta ja huolenpitoa, jonka toivon kestävän pitempäänkin kuin vain yhden pelireissun.
Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, sillä ei tähän liity sen enempää draama. Kunhan vain totuttelen ajatukseen siitä, että "lapset on lainaa vain"...
Illalla viestittelimme pojan kanssa puhelimessa ja siellä tuntui kaikki olevan hyvin.
Pojat olivat hotellihuoneessa keskenään ja nukkumaan piti mennä jo kello 21.00 aikaisen aamuherätyksen takia.
Sitä, miten reissu on mennyt, en vielä tähän mennessä tiedä, mutta sen tiedän, että matka nuoruuteen ja aikuiseksi kasvamiseen on jo alkanut.
Vanhempien on turha pyristellä peruuttamatonta vastaan, eikä se taida olla tarkoituskaan. Toivon kuitenkin lapseni saavan kotoa sellaisia eväitä, että se kantaisi hänen koko elämänsä; niin tyynessä kuin tuulessakin. Tunteen, että hän pärjää ja elämä kantaa...
ja siinä suhteessa nämä pienet irtiotot ovat mitä parhainta harjoitusta.
Lapsen kasvaessa minun äitinä täytyy hyväksyä se, että lapsi ei tarvitse minua enää joka hetki.
Vanhemmuus muuttuu toisenlaiseksi huoltajuudeksi ja ehkä se oma rooli äitinä ja ihmisenä vaatii pientä tarkastelua.
Minulla onkin enemmän aikaa myös itselleni...ja mitäs sitten teen..?!
Tällaisilla ajatuksilla tulevaan viikkoon.
Siinä, että onkin yhtäkkiä lisää omaa aikaa, oli kyllä jonkin verran totuttelua. Nyt tämä menee jo suvereenisti, kun tyttö ei enää asu kotona ja poikakin on jo 15-vuotias.
VastaaPoistaUskon sen, joten nautin nyt näistä viimeisistä vuosista. Ja ihan mielenkiinnolla odotan, minkälainen uori ja aikuinen omasta lapsesta on kasvamassa...
PoistaSamojen asioiden kanssa täällä painiskellaan. :) Mutta, tämä on elämää ja näin asioiden kuuluukin mennä. Lapset on vain lainassa meillä!
VastaaPoistaTiedän, että en ole tuntemuksieni kanssa yksin. Elämä opettaa sekä lapsia että aikuisia... ;)
Poista<3
VastaaPoistaniinhän ne kasvavat ja venyttelevät siipiään!
Minulle jännittäviä merkkipaaluja ovat olleet nuorison itsenäiset ulkomaanmatkat harrastusryhmien ja koulun kanssa, ja ne ensimmäset kerrat kun ovat lähteneet johonkin ihan itse pakatuin tavaroin (onkohan niillä kaikki mukana...?)
...ja oppiihan niistä yrityksistä ja erehdyksistäkin. Nyt tämä äiti hermoilee siitä, miten lapsi pärjää leirikoulussa, jos siellä sataa kaikki kolme päivää...ja kyllä varmasti pärjää, tavalla taikka toisella...
PoistaNiin ne lapset kasvavat, se on luonnon laki ja meidät äidit on vain opeteltava siihen.
VastaaPoistaSe on juurikin näin! :)
Poista