keskiviikko 28. elokuuta 2019

Pysähtymisiä


Elokuu on sisältänyt poikkeuksellisen paljon erilaisia tunnetiloja, laidasta laitaan. Tässä kuussa on ollut sekä iloa että surua, innostumista ja turhautumista, onnistumisia ja epäonnistumisia...






Työn aloittaminen uudessa vastavalmistuneessa koulussa on ollut erittäin mukavaa, mutta myös haastavaa. Keskeneräisyyden sietäminen on vaatinut kärsivällisyyttä, luovuutta ja kekseliäisyyttä. Lukuvuoden aloitus ei suinkaan ole ollut helppoa ja työpäivät ovat venyneet väkisinkin pitkiksi. Onneksi työyhteisö on innostunutta ja ilmapiiri on positiivinen. Sillä jaksaa kummasti. Työpäivän jälkeen väsymys tuntuu loppu viikolla ihan fyysisesti ja illalla ei ole vaikeutta saada unen päästä kiinni. Muutaman viikon jälkeen voin todeta, että pahin kaaos taitaa olla jo takanapäin.


 





Kaiken alkuinnostuksen keskellä olen saanut kokea myös, miten elämä osaa muistuttaa myös sen varjopuolista. Hyvä ystäväni menehtyi elokuun alussa äkillisesti ja sen asian ymmärtäminen on ollut vaikeaa. Hetkessä oman elämän arvot menevät pohdinnan alle ja sitä pysähtyy miettimään, mikä tässä elämässä on loppujen lopuksi tärkeintä. Ystäväni poismeno kosketti laajasti monia ihmisiä ja omat tunnetilat ovat vaihdelleet paljonkin. Saatoimme ystävämme viimeiselle matkalle viime viikon loppuna, jolloin siunaustilaisuuteen kokoontui myös joukko (nuoruus)vuosien takaisia partiokavereita. Oli jopa vähän absurdia, että ystävämme poismeno sai meidät koontumaan jälleen yhteen ja muistelemaan menneitä. Mikä ihana jälleennäkeminen... ja miten surullisen asian äärellä.




 

 
Olen huomannut, että lähden mielelläni kävelemään, kun halua olla ajatuksieni kanssa yksin. Kaikkein mieluiten lähden metsään, sillä siellä mieli rauhoittuu ja häiriötekijät (=muut ihmiset) ovat minimissä. Hautajaisviikonloppuna lähdin ennen pojan jääkiekkopeliä kävelylenkille ja siellä kulkiessani tulin levolliseksi. Oli ihana kävellä, katsella ja aistia jo lähestyvän syksyn tuoksuja ja keskittyä siihen hetkeen. Luonnon yksityiskohtien bongaaminen ja niiden valokuvaaminen toimii loistavana vastapainona hektiselle elämänmenolle. Ehkä pidän valokuvaamisesta juuri siitä syystä, koska silloin on pakko pysähtyä ja keskittyä vain siihen, mitä on tekemässä. Hyvää keino mielen tyhjentämiseen ja rauhoittumiseen...


Tulevana viikonloppuna minulla on tiedossa siskontyttären hääjuhlat, joiden visuaalisessa suunnittelussa olen saanut olla mukana.
Jos viime viikonloppu oli tunnelmaltaan surumielinen, on nyt tiedossa iloa ja onnen kyyneleitä.



Mukavaa loppu viikkoa teille kaikille!





 

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Kuvauksen kohteena



Yritykseni S T A I L I A M O :n kotisivut tulevat uudistumaan ja sitä varten päätin tällä kertaa satsata valokuviin. Aikaisemmat kotisivun kuvat oli otettu ilmaisista kuvapankeista, mutta nyt halusin, että kotisivut henkilöityy enemmän minuun ja persoonaani.






Valokuvaajaksi päätin pyytää opettajakollegani Johanna Kaisjoen, joka tekee valokuvausta oman työnsä ohessa.
Hän on keskittynyt henkilökuvauksiin ja kuvaa mielellään ulkona luonnonvalossa.
Olin miettinyt valmiiksi muutamia ideoita, joita sitten Johannan kanssa kävin läpi ennen kuvaussession alkamista.
Kuvauspaikaksi valikoitui Gloria-keittiöiden showroom ja sen lähistöllä sijaitseva puistoalue.



 




On vähän hassua, että pidän valokuvaamisesta, mutta kuvauskohteena oleminen onkin jo toinen juttu.
Minulla on vaikeata olla kuvissa luonteva ja sen lisäksi olen melko kriittinen omia kuvia kohtaan. Tiedän, että harva yleensä nauttii kuvauskohteena olemisesta.
Jotenkin kuvaushetkellä minä vaivaannun siitä, että olen keskipisteenä ja kameran linssi kohdistuu minuun. Johannan rempseällä, innostavalla ja rennolla otteella kuvauskokemuksesta tuli kuitenkin miellyttävä. Jännittäminen ja "pönöttäminen" alkoi tuntua vähemmän epämiellyttävältä.
Olimme varanneet kuvausaikaa noin tunnin, mutta se aikataulu ei kyllä pitänyt alkuunkaan.
Kuvia tuli otettua lukematon määrä ja lopputulos oli jo samana iltana minun arvioitavissa.
Ja hyviähän niistä tuli.
 






Koska kuvat tulevat yritykseni kotisivuille, ideana oli käyttää lähes jokaisessa kuvassa brändiväriäni keltaista, tavalla taikka toisella.
Keltaisesta kahvimukista tuli monen kuvan "lisuke", mutta keltainen näkyy myös asusteena (kengät) tai muuna kuvasomisteena (tyyny ja sitruunapuu).
 Lisäksi Johanna kuvasi minulle materiaalia myös SOME-kanavien ja mahdollisten mainosten käyttöön.
Sain lukuisan määriä kuvia sekä värillisenä että mustavalkoisena, joten ihan heti valokuvat eivät tule loppumaan.




Kuvauskohteena oleminen on ollut oman mukavuusalueen ylittämistä, josta selvisin omasta mielestäni hyvin.
Nyt kuitenkin suunnataan jo kohti uutta viikkoa, jossa on tiedossa uusia haasteita hääjärjestelyjen osalta.
Kesäloman jälkeinen työn aloitus on ollut sen verran aikataulutettua, että bloggaamiselle ei ole jäänyt juurikaan aikaa.
Ymmärrätte varmaan... ja sama meno tuntuu jatkuvan vielä hetken.


Ihanaa elokuun viimeistä viikkoa!



 

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Kesän päättyessä


Sen tuntee jo, että syksy on lähestymässä. Sen tuntee, vaikka päivät ovat vielä lämpimiä. Vielä luonto näyttää kesäiseltä, mutta viitteitä siirtymisestä seuraavaan vuodenaikaan on jo havaittavissa sekä luonnossa että meillä kotona.







Keltainen on ollut meillä sisustuksen kestovärinä jo pitemmän aikaa ja musta-valko- harmaassa sisustuksessa se antaa kivasti särmää.
Keltaisen määrää vaihtelen olotilan mukaan ja lauantain kaupunkikierroksella kävin Pentikin myymälässä ja bongasin sieltä tämän Haapa-printin.
Sen väritys ja graafinen ilme miellytti minua kovasti ja kaitaliinan lisäksi päätin ostaa vielä yhden sohvatyynyn.
Keltainen ja sen eri sävyt ovat edelleen lempivärini eikä kyllästymistä ole vielä havaittavissa.
 
 
 
 
 
 
Viime vuoden kesän huonekaluostosten jälkeen meidän kodin kalustus on  pysynyt lähes muuttumattomana.
Tekstiilejä vaihtamalla saan mukavasti riittävää muutosta ja on kaiken lisäksi vielä edullista sisustamista.
Kalusteiden määrää yritän pitää kohtuullisena, ettei meidän suhteellisen pienet tilat menisi tukkoon.
Aikaisemmin vaihtelin huonekalujen paikkoja hanakammin, mutta en enää.
 
 
 
 
 
 
 
Ruokahuoneeseen kaipaisin jo pientä muutosta, lähinnä kalustuksen osalta.
Olen useamman vuoden haaveillut uudesta pöytäryhmästä tai ainakin uusista tuoleista.
Emme ole kuitenkaan isännän kanssa päässeet yksimieliseen ratkaisuun ja meillä on eräänlainen pattitilanne.
Ruokahuoneen tuoleja vaihtamalla tilaan saisi uutta ilmettä, mutta sopivia tuoleja (=molempien makuun) ei tunnu vain löytyvän.
Haaveilin ruokapöydän kaveriksi rottinkituoleja tuomaan vähän rouheutta, mutta isäntä tyrmäsi ajatukseni välittömästi.
Niinpä etsikkoaika jatkuu edelleen...
 
 
 
Usein syksyllä innostun sisustamaan enemmänkin kotia ja luulenpa, että tuleva syksy ei tee poikkeusta.
Oikeastaan taisin ottaa jo vähän varaslähtöä...
 
 
 
Mitenkäs siellä? Herättääkö syksy myös sinulla sisustusinnon?
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 




sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pohdiskelua jaksamisesta ja oman työn rajaamisesta


Niin se vain on , että meidän opettajienkin (pitkä) kesäloma päättyy ja se arki asettuu vähitellen uomilleen. Muutama viikko menee enemmän tai vähemmän vielä arkirytmitystä säätäessä, mutta eiköhän se tästä loksahda paikoilleen. Olen jo vuosia kyseenalaistanut omaa tapaani tehdä työtä ja tänä kesänä sain tehtyä ajatustyötä rauhassa. Asioiden kypsyttely on tuottamassa tulosta ja ajattelin jakaa siitä osan teidän kanssanne






Meillä uudessa koulussa koulutyö oppilailla alkaa klo 8.30. Aikaisempaan koulunaloitusaikaan muutos on 15 minuutin verran myöhemmin. Nyt minulla on oiva mahdollisuus yrittää muuttaa tapaani tehdä työstä. Ennen olen lähtenyt todella hyvissä ajoin töihin, mutta nyt yritän tiivistää aamujani huomattavasti tehokkaammin. Siksi olen tehnyt alustavan päätöksen, että en esim. avaa tietokonetta kotona ollenkaan aamulla. Olen päättänyt (tai ainakin ajatellut), että Wilma-viestit ja sähköpostit katson vasta työpaikalla, johon menen 30-45 min. ennen kuin ensimmäiset opetustunnit alkavat.







Työpäivät päättyvät vaihtelevasti 12.30-13.30 ja uuden koulun aloitus vaatii alussa paljon yhteistyötä ja suunnittelua. Tässä kohtaa koen tärkeäksi oman työn rajaamisen. Tunnollisena ja helposti innostuneena ihmisenä vaarana on, että opetustuntien jälkeiset tunnit koulussa (joista emme tietenkään saa mitään korvausta) alkavat kertymään ja työpäivän pituus levahtaa kuin huomaamatta pitkäksi. Helposti töitä (s-postiin vastaamista, suunnittelua, tuntien valmistelua ) tulee jatkettua vielä kotonakin, joten viikkotuntimääräksi tulee ihan jotain muuta kuin se 22 tuntia opetusvelvollisuutta, mistä saan myös palkkani.







Koska olen useamman vuoden ajan työstänyt omaa tapaani tehdä työtä ja viimeistään tässä kohtaa, kun ryhdymme toteuttamaan uutta opetussuunnitelmaa määrätietoisesti, täytyy muuttaa myös omia työtapoja, sekä konkreettisesti opetuksen että työajan suhteen. En voi tehdä töitä enää samalla tavalla kuin esim. 10 vuotta sitten. Oppilaat, perheet, koulumaailma, yhteiskunta ja koko maailma on muuttunut huimasti, siksi minunkin täytyy (opettajana) muuttua. Nyt ei saa ymmärtää väärin, että olisin vuodesta toiseen junnannut paikoillani, vaan kysymys on enemmänkin "syvällisemmästä" muutoksesta.









Minulle tämä on nyt loistava mahdollisuus oman työn rajaamiseen, sillä vaikka olen hyvin innostunut työstäni, pelkään sen myös uuvuttavan. Oman työn ja työajan rajaaminen on nyt "ykkösprioriteettini". Se ei voi olla näkymättä omassa luokkatiimissäni. Minulla on erittäin osaava ohjaajatiimi tukenani luokassa, mutta he ovat tottuneet, että teen työtäni tietyllä tavalla. Työtapamuutokseni tulee vaikuttamaan väkisinkin myös heidän tapaansa tehdä työtä. Ymmärrän, että tämä saattaa aiheuttaa ihmettelyä, keskustelua ja ehkä jopa kyseenalaistamista, mutta muutos on tapahduttava, oman itseni takia. Sen, miten teen työni, pitää riittää heille ja ennen kaikkea minulle.







Meillä on uusi iso koulu, jossa on paljon osaamista ja voimavaroja. Pienessä koulussa toimiessa on saanut/joutunut vastaamaan monista asioista, mutta nyt meitä vastuunkantajia on huomattavasti enemmän. Oivalsin tämän viime keväänä yhdistyvien koulujen yhteistyötapahtumassa, jossa olimme järjestäneet oppilaille tutustumispäivän. Ideoita (ja vastuunkantajia) oli huima määrä ja päivä oli erittäin onnistunut. Oli oikeastaan ihmeellistä, että sain keskittyä vain muutamaan juttuun eikä olla se "jokapaikanhöylä". Nyt opettelenkin jakamaan vastuuta ja luottamaan siihen, että hommat hoituvat, vaikka en ole mukana säätämässä. Ei ihan helppo juttu tämäkään...






 
 
Toiveikkaana olen aloittamassa uutta lukuvuotta. Haasteita tulee olemaan varmasti ja paljon, en pelkää niitä. Enemmän pelkään, että unohdan pitää huolta itsestäni ja uuvun tässä hektisessä elämänvirrassa. Minun on viimeistään nyt opeteltava olemaan terveellä tavalla itsekäs, kohtuullistaa työn tekemistä ja "hidastaa elämää " , sillä minulla on vain tämä yksi elämä elettävänä... ja unelmia vielä toteutettavana.



Koska nyt olen kirjannut ajatukseni tänne blogiini, on ajatustyöni ja pohdiskeluni saavuttanut tietyn päätepisteen.
Toimikoon tämä kirjoitus minulle jatkossa muistutuksena ja ohjenuorana, etten vahingossakaan luiskahda vanhoille urille.
Näiden pohdintojen myötä aloittelen koulutyötä...
 
 
 
Kaikkea hyvää lukuvuotensa nyt aloittaville oppilaille ja heidän kanssaan työskenteleville aikuisille!



 
 
 

 

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Uuden koulun lumoissa


Moni teistä lukijoista tietääkin, että tänä syksynä, uuden lukuvuoden alkaessa, pääsen aloittamaan erityisopettajan työni aivan uudessa vastavalmistuneessa koulurakennuksessa. Kävin viime viikolla hakemassa avaimia ja katsastamassa paikkoja ja olin erittäin vaikuttunut näkemästäni. Vaikka olen ollut kuuntelemassa useammassa tilaisuudessa ja nähnyt lukuisia erilaisia suunnittelu- ja kalusteversioita, en pystynyt kuvittelemaan alkuunkaan, että meille tulee näin hieno koulu.



 
Tämä kuva on pienluokkatilasta oman luokkani vierestä.
Minun luokkani kalustus oli vielä hieman vaiheessa...




Vaikka kalustaminen ja rakennustyötkin olivat osittain kesken, olin erittäin vaikuttunut, miltä siellä näytti. Valoisaa ja raikasta, uusia pintoja ja avaruutta, muunneltavia tiloja ja nykyaikaista digitekniikkaa. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun pääsen työskentelemään tällaisiin tiloihin.
Vaikka en tiedä, miten arki lähtee siellä sujumaan ja töitä tulee olemaan paljon, olen ihan hurjan innoissani kaikesta.




 
Tässä kuva luokkatilojen välisestä torialueesta, joka sekin oli vielä kesken.
Meidän esi-1-2- tilojen pääväristys on lämmin keltainen...



Tiedän, että vaikka sen lopullisen viihtyisyyden luomme yhdessä henkilökunnan ja oppilaiden kanssa, on esteettisesti kauniilla ympäristöllä myös vaikutusta.
Uskon, että oppilaat tulevat ottamaan joka ainoa koulumme nurkan käyttöön innokkaana ja tiloja arvostaen. Se, minkälaisen ilmapiirin ja koulukulttuurin luomme riippuen hyvin paljon meistä kaikista. Miten koulurutiinit lähtevät toimimaan, sitä meistä ei tiedä kukaan ja siksi lukuvuoden aloitus tuntuu kihelmöivän jännittävältä. 


 

 
Kuva yhden ykkösluokan tilasta.
Kaunista, uutta, valoisaa, avaraa...
 
 
Meillä on käytössää uuden opetussuunnitelmanmukaiset opetustilat, jotka mahdollistavat muunneltavat oppimisympäristöt. Voidaan tehdä töitä isommissa ryhmissä ja tarvittaessa jakautua pienempiin ryhmiin. Kaikille oppilaille ei suinkaan ole perinteisiä työpöytiä, sillä uskomme, että toiminnallinen oppiminen ja liikkuva koulu periaatteella ns. turha istuttaminen jää pois. Oppimista tapahtuu muuallakin kuin pöydän ääressä istuen ja kirjatehtäviä tehden.
 



 
Eteistiloissa on iso määrä naulakoita. Täällä puun käyttö tuo lämpöä ja kodikkuutta,
Meillä toimitaan "kengätön koulu"- periaatteella eli ulkokengät jäävät heti sisälle tultaessa naulakoille.
 


 
Suurimmalle osalle meistä on tiedossa vanhojen toimintatapojen poisoppimista ja prosessi voi olla työläskin.
Minulla on vahva usko, että olemme kuitenkin  luomassa jotain hienoa ja ainutlaatuista...tai siihen on ainakin tarjotaan mahdollisuus.
Tänään menen kouluun tekemään vähän jo omia hommia ja loppu viikko menee koko koulun henkilökunnan koulutuksessa.
Olen koulun aloituksesta yhtä innoissani kuin moni koulutiensä aloittavakin.  Mikä ihanan tunne!


 
 
 
 
 

maanantai 5. elokuuta 2019

Yhteenvetoa kesän kuntoiluprojektistani


Niin, kai sitä projektiksi voisi sanoa. Alkukesästä Turkin matkalla alkanut juoksuharrastuksen elvyttäminen sai hyvän kimmokkeen juoksumatolta ja uskalsin asettaa tälle kesälle oman kunnonkohennustavoitteen. Nyt kahden kuukauden kuntoilun jälkeen kirjoittelen vähän yhteenvetoa ja tuntemuksia sitä...








Kuntoilijana ja liikkujana olen mukavuudenhaluinen ja vähän sellainen luovuttaja-tyyppi. Kun olo tuntuu vähän väsyneeltä  tai muuten vaan huonolta, lenkille lähteminen tuntuu vaikealta. Tänä kesänä olen saanut pidettyä juoksurytmistä hyvin kiinni. Tavoitteena on ollut, että juoksen kesällä 3-4 kertaa viikossa, joka toinen päivä rytmityksellä ja vain muutamaa reissupäivää lukuun ottamatta, olen saanut pidettyä siitä myös kiinni. Lähteminen lenkille on edelleen välillä vaikeata, mutta olen ollut kuitenkin päättäväinen. Juoksulenkille olen lähtenyt, mutta juossut myös fiiliksen mukaan. Välillä juoksu on kulkenut hyvin ja välillä huonosti. Alkukesän viileähkö sää on ollut erittäin hyvä juoksemiselle. Oikeastaan, mitä viileämpää on ollut, sen mukavammalta juoksu on tuntunut.







Kun olen ollut kesälomalla, aikatauluttomuus on ollut myös hyvä juttu. Olen voinut lähteä lenkille milloin vain. En ole asettanut juoksulle sen enempää mitään matka- tai aikatavoitetta, mutta kuin huomaamatta, juoksuun käytetty aika on pidentynyt. Yli tunnin kestävä rauhallinen juoksu ei oikeastaan tunnu missään (riippuu tietenkin päivästä!) ja mikä positiivisinta, myös keho tuntuu kestävän paremmin juoksurasitusta. Juoksen pääsääntöisesti asfaltilla, joten jalat ja selkä ovat kieltämättä koetuksella, mutta ainakaan toistaiseksi mitään paikkaa ei pahemmin (vielä) kolota.





 


Juoksulenkin lisäksi olen yrittänyt tehdä lihaskuntoa ja venyttelyä. "Välipäivinä" olen tehnyt kävelylenkkejä, joko hyötyliikkumalla kaupungilla tai lähtemällä erikseen pitkälle kävelylenkille. Minulle kävely on ehkä se mieluisin tapa liikkua ja sen suhteen minulla ei myöskään ole motivaatio-ongelmaa. Lihaskunnon suhteen olen keskittynyt lähinnä vatsa- ja selkälihaksiin ja näitä olen tehnyt yleensä juoksulenkin jälkeen vaihtelevalla menestyksellä. Koska tavoitteeni on ollut liikunnan lisääminen ja kunnon nostaminen eikä painonhallinta tai kiinteytyminen, ei lihaskuntoharjoittelulla ole ollut niin merkittävää osuutta. Se on toiminut kuitenkin ihan kivana lisänä, eikä ainakaan ole tehnyt haittaa.

 
 
 





Yhteenvetona täytyy todeta, että olen pysynyt hyvin tavoitteissani. Juoksu kulkee ja kunto on selvästikin noussut. Reissuista johtuvat pienet muutaman päivän kuntoilutauot ovat olleet hyväksi, koska huomaan, että lepopäivien jälkeen juoksu on kulkenut paremmin. Alkukesä määrätietoinen juoksuharjoittelu on luonut jo jonkinlaista kuntopohjaa ja tästä on hyvä mennä eteenpäin. Seuraava isompi haaste onkin, miten saan siirrettyä tai löydettyä oikean kuntoilurytmityksen tuonne työarkeen. Jos lähden pelkästään fiilispohjalta, tiedän, että juokseminen loppuu melko pian vain siihen, ettei jaksa tai huvita. Todennäköisesti minun täytyy sopia itseni kanssa tietyt juoksupäivät ja yritän hyödyntää myös pojan jääkiekkotreenien välisen ajan. Juoksupäivien määrä tulee varmasti tuosta neljästä vähenemään, mutta hyötyliikunnan määrän yritän säilyttää. En halua, että minulle tulee tästä kuitenkaan suorituspaineita, joten yritän kuunnella tuntemuksiani ja olla ottamatta asiasta sen enempää stressiä.
 
 
 
 
Ja sitten on vielä oma haasteensa marras-joulukuun räpiskäkelit, mutta niistä en jaksa  murehtia vielä.
Seuraavaksi taidan palkita itseni uusilla lenkkitossuilla ja - vaatteilla, sillä mielestäni olen ne jo ansainnut.
 
 
 
 
 

perjantai 2. elokuuta 2019

Metsäistä mindfullnessia


Kesälomalla, mökillä ollessani, päätin lähteä pienelle valokuvauskierrokselle. Mökin takana olevassa metsässä tunnelmat vaihtuvat ja hiljaisessa metsässä aistit valpastuvat. En osaa sanoa, kuinka kauan viihdyin kuvauskierroksella, sillä siellä unohdin ajantajun täysin. Keksityin vain aistimaan kaikkea kaunista ja kuvaamaan luonnon pieniä yksityiskohtia. Aika pysähtyi -  olin yksin ajatusteni ja kameran kanssa...




 
 
 
 
 
 
 
 
 


 
 
 
 


Ja oi, miten nautinkaan valokuvaamisesta ja metsässä olemisesta! Tässä on vain pieni osa ottamistani valokuvista, sillä kuvattavaa tuntui olevan ihan joka puolella, kun vain huomasi katsoa ympärille. Metsäinen valokuvauskierrokseni kävi oikein hyvin omaehtoisesta mindfullness- hetkestä. Olosuhteet metsässä olivat sen verran ihanteelliset, että minun ei tarvinnut juurikaan käsitellä kuvia. Ensimmäistä kertaa lisäsin kuviini myös vesileiman.
 
 
 
Vaikka en valokuvaajana ole läheskään ammattilainen, nautin siitä, kun saan katsella itse ottamia kauniita kuvia.
Onneksi digiaikana ne huonoimmat otokset saa helposti poistettua ja jäljelle jää ne (omasta mielestä) parhaimmat.
Näiden valokuvien innoittamana ajattelin teetättää muutamasta valokuvasta vielä hieman isomman sisustustaulun.
 
 
 
Ja tämä oli hyvä muistutus siitä, että pitäisi huomattavasti useammin lähteä kameran kanssa liikkeelle. Oli se vain niin voimaannuttavaa!