Tämä päivä on minulle erityisen merkityksellinen. Tasan yksitoista vuotta sitten minusta tuli äiti maailman ihanimmalle poikalapselle. Monet lukijoistani tietävätkin, että tulin äidiksi puoli vuotta ennen maagista 40- vuoden rajapyykkiä. Ensisynnyttäjäksi minulle oli siis kertynyt jo ikää ihan kiitettävästi.
Muistan, kun muutamat tutut joskus "kauhistelivat" tilannettani, miten näin vanha selviytyy äitiyden ensimmäisistä vuosista tai miltä lapsesta tuntuu, kun lapsi on kaksikymmentä ja äiti "eläkeläinen". Ensimmäiseen väittämään voi sanoa, että jaksoin vauvavuodet erinomaisesti. Raskausaikana olin varmasti elämäni parhaimmassa kunnossa, raskauteni ja synnytykseni sujuivat normaalisti. Pienen lapsen kanssa olin todennäköisesti yhtä "normiväsynyt" kuin kaikki muutkin äidit, joten voin näiden yhdentoista vuoden jälkeen selvinneeni lapsivuosista hyvin, iästäni huolimatta. Olihan minulla sentään mieskin apuna. Minulle lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen on ollut elämäni hienoin kokemus...ja todellakin lahja!
Mitä tulee tuohon toiseen väittämään vanhoista vanhemmista, siihen on ehkä aikaista vielä sanoa mitään. Voi olla, että lapseni joskus häpeää meitä (ja ihan varmasti ainakin murrosiässä!), mutta sille asialle me emme voi mitään. Onneksi minä olen suhteellisen nuorekas ja terve viisikymppinen eikä tuo isäntäkään aivan "elämää nähneeltä" näytä. Ja voisihan sitä asiat lapsella hullumminkin olla...
Silloin aikoinaan nuo kommentit tuntuivat hieman loukkaavilta, vaikka pohjimmiltani ymmärsinkin, mitä niillä tarkoitettiin. On varmasti ihan totta, että lapsi/lapset on hyvä hankkia nuorella iällä, mutta tämä elämä ei vain meillä kaikilla mene aina suunnitelmien tai ns."normaalin" mukaan. Uskon vahvasti, että näin oli tarkoitus tapahtua ja tästä olen myös joka päivä erittäin kiitollinen. Yksitoista vuotta sitten elämäni muuttui ihanalla tavalla, josta päivääkään en vaihtaisi pois.
Vähän tämä ajan kuluminen kuitenkin hirvittää, sillä tiedän, että lapsemme on "lainaa vain".
Tänään juhlistamme päivänsankaria pienimuotoisesti oman perheen kesken. Aamu aloitettiin jo hieman juhlavammin. Aamupala oli katettuna hieman fiinimmin ja sen kruunasi lapsemme lempiherkku, berliininmunkki. Sunnuntaina meille tulee sukulaisia kahvittelemaan, joten loppu viikko mennään enemmän tai vähemmän juhlatunnelmissa ja juhlia valmistaessa.
P.S. Koska miehelläni on kaksi (jo aikuista) lasta edellisestä avioliitosta, ei meidän yhteistä lastamme ole kutsuttu perinteisesti iltatähdeksi vaan, kaikella rakkaudella, jälkiuunilimpuksi! :)
Onnea 11-vuotiaalle :)
VastaaPoistaYstäväni sai esikoisensa 44-vuotiaana eli on nyt 3-vuotaan tytön onnellinen äiti. Ja mitä tuohon eläkeikäiseen äitiin tulee, niin mielestäni nykyään monet kuuskymppiset näyttävät paljon nuoremmilta kuin esim. omassa nuoruudessani. Muistan kuinka oma mummuni pukeutui 50-60-vuotiaana pehmiskenkiin, piti naurettavaa hattua ja poplaria, ja sellainen tosi mummomainen käsilaukku käsivarrella. Eli nou hätä, nautitaan näistä "lainalapsistamme" täysin siemauksin. Ja ne lapset häpeävät vanhempiaan jossain kohtaa enemmän tai vähemmän :D
Kiitos ihanasta kommentista. On totta, että nykyään kuuskymppiset ovat nuorekkaampia kuin esim. minun lapsuudessani...eikä tässä asiassa ole edes vaihtoehtoja. Voi olla, ja on jopa todennäköistä, että lapsi häpeää ihan jotain muuta asiaa meissä kuin ikäämme...sitä odotellessa... ;)
PoistaOnnittelut niin sinulle kuin pojallekin!
VastaaPoistaMeidän poika on myös 11-vuotias!
Äitiys on iso asia ja aika...se kuluu nopeasti, mutta nautitaan joka hetkestä!
Suloisia kesäpäiviä teille!
Kiitos onnitteluista! <3 Äitiys on minulle henkilökohtaisesti elämäni hienoin (tärkein ja vaativin!)asia.
PoistaNautitaan hetkistä, elämän ihmeistä ja elämästä!
Aurinkoisia kesäpäiviä sinne Mantelilaaksoon! <3
Eihän tuo sinun äidiksi tuleminen nelikymppisenä ole mitään uutta enää. Minä sain selitellä neuvolassa, että en ole mielestäni liian nuori äiti vaikka ikää oli jo 22 vuotta. Tuntuu, että se ikä on paras ikä kun saa tulla äidiksi, koska äitiyskään ei ole itseselvyys.
VastaaPoistaIhanaa synttäriä teidän jälkiuunilimpulle <3
On totta, että ajat ovat muuttuneet, vaikka kieltämättä muut kaveriporukasta olivat lapsensa hankkineet jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Ja niin kuin kirjoitit, se ikä milloin äidiksi tullaan on varmasti juuri sopiva ikä itse kullekin. Vanhemmaksi tuleminen on aina mullistavaa, oli sitten nuori tai vanha.
PoistaJa kiitos vielä toivotuksesta ;)
Onnea perheellenne! Todellakin se on onni ja ei mikään itsestäänselvyys tulla äidiksi ja itse sen tietää mikä on se paras ikä. T: 40+ äiti
VastaaPoistaKiitos paljon onnitteluista! Äitiydestä nauttiminen ja iloitseminen ei edes saisi olla ikäkysymys suuntaan taikka toiseen, sillä kyseessä on kuitenkin elämän suurimpia ihmeitä <3
PoistaOnnittelut pojalle ja teille vanhemmille. Niin se aika vaan rientää, lapset kasvaa, onneksi me emme muutu mihinkään! ;)
VastaaPoistaKiitos onnitteluista! Tuntuu, että vuodet kuluvat kiihtyvällä vauhdilla...ja on totta, että emme me mihinkään muutu, ehkä vain vähän rypistymme... :D
PoistaOnnea sinne! 😊 Ja mukavaa juhlantäyteistä viikonloppua!
VastaaPoistaKiitos! Lapsen kaverisynttärit loppuivat 10-vuoteen, mutta hän halusi ehdottomasti kutsua vielä sukulaisia. kakkukahvit järjestetään, mutta perinteisen kakun sijaan tarjotaan jäätelöä ja jäädytettyä juustokakkua...jos onnistun siinä ;)
PoistaMinä olen itse iäkkäiden vanhempien lapsi: äiti oli 45-vuotias ja isä 48-vuotias, kun synnyin. Oma kokemukseni on, että lapsena vanhempien iäkkyys ei "haitannut" koskaan yhtään. Ei todellakaan ikinä koskaan käynyt mielessä edes ajatus, että olisi pitänyt hävetä heitä. Olin vähän ylpeä paremminkin, että olin sellainen yllätys ja luonnonoikku, kun perheen edellinen kuopus oli jo 17-vuotias syntyessäni. Se vähän oli ikävää, että isovanhempia minulla oli kovin lyhyen aikaa ja he olivat niin iäkkäitä ja sairaita, ettei heihin syntynyt mitään henkilökohtaista suhdetta enää. Isosisaruksilleni he olivat olleet tärkeitä ja läheisiä. Siitä joskus olin kateellinenkin.
VastaaPoistaVanhempani elivät suht iäkkäiksi: 80- ja 88-vuotiaiksi - mutta kuolivat silti kovin aikaisin. Itsekin sain lapseni vasta yli 30-vuotiaana eikä heilläkään ole muistikuvia isovanhemmista. Nyt vasta on vanhempien iäkkyydestä on "haittaa" - on haikeaa, kun ikätovereillani on vielä vanhemmat elossa, minulla jo vuosikymmeniä kuolleena. Kaikki tätini ja setänikin ovat kuolleet ja jokaikinen vanhempieni tuttava ja perheystävä. Jos olisin ollut ainoa lapsi, olisin kyllä tosi "suvuton" tällä hetkellä. Onneksi on vanhempia sisaruksia! He ja heidän ystävänsä ovat tosi tärkeitä nyt, kun muita siteitä lapsuuden ja nuoruuden maailmaan ei enää ole ollut pitkään aikaan. He myös ovat isovanhempien korvikkeina lapsilleni. Mutta välillä kyllä mielessä käy, miten "yksin" omat lapseni aikanaan ovat. Isovanhempia heillä ei ole kunnolla ollut koskaan. Tädit ja sedät kuolevat todennäköisesti 10-15 vuoden sisällä, me vanhemmat (jos keskimääräisesti elämme) noin 20-30 vuoden kuluessa. Sen jälkeen heillä ei ole enää aiempien sukupolvien lähisukulaisia ollenkaan.
Kiitos kommentistasi. Meidän pojalla on elossa enää isovanhemmista äitini (mummi), joka on todella tärkeä pojallemme. Lapsemme sisarrukset ovat jo yli kolmekymppisiä, mutta myös todella rakkaita. Toisella heistä on myös kolme lasta eli lapsemme on heille setä pienellä ikäerolla. Onneksi lapsellamme on myös näitä sisarruksia, joten kun meistä aika jättää, niin ei hän jää ihan yksinäiseksi.
PoistaTäytyy vain toivoa, että suhteet pysyvät muuten hyvinä ja läheisinä... ;)