Elämää naiseuden vaiheissa

Vaikka nyt on isänpäivä on postausaiheeni jotain ihan muuta. Olen jo aikaisemmin blogissani kirjoittanut ikääntymisestä ja siihen liittyvistä omakohtaisista kokemuksista ja tuntemuksista. (Voit lukea siitä esim. täältä ) Kausiluonteisesti asiaa tulee pohdittua enemmänkin, tällä viikolla naisena olemisen näkökulmasta.

Olen aina kokenut ja pitänyt itseäni "tyttömäisenä". Pienestä tytöstä naiseksi kasvaminen ei tuntunut silloin aikoinaan murrosiässä riemuvoitolta, vaan pikemminkin päinvastaiselta. Kehityin naiseksi ehkä hieman "jälkijunassa" ja esim. meikkaamisen aloitin vasta lukioiässä. Koulun mehudiskoissa taisin käydä 1-2 kertaa ja seurustelusuhteeni olen aloittanut vasta yli kaksikymppisenä. Ravintolassa käymisen aloitin  täysi-ikäisenä, sillä olin niin nuoren näköinen, että olisi ollut turhaa yrittää edes päästä sisälle ilman papereita. Todettakoon kuitenkin, että sen jälkeen olen ehtinyt käymään ravintoloissa ihan kiitettävästi.

Tapasin nykyisen mieheni 28-vuotiaana ja viiden vuoden jälkeen menimme naimisiin. Koska miehelläni oli jo aikaisemmasta avioliitosta kaksi lasta, ei ollut itsestään selvää, että myös meille tulee lapsia. Kriiseilin asiasta aika ajoin paljonkin, sillä ympärilläni saman ikäiset ystäväni perustivat perheitä ja saivat lapsia. Kävimme mieheni kanssa asiasta lukuisia keskusteluja ja onneksi pääsimme asiasta lopulta yhteisymmärrykseen. Ja niin kuin usein käy, saimme kuitenkin odottaa oman lapsen syntymistä muutaman vuoden ja lopulta tulin äidiksi vasta 39-vuotiaana. Tämänkin asian suhteen olen ollut hieman "jälkijunassa"...

Äitiys on vuosien varrella muuttanut minua ihmisenä ja naisena. Se on parasta, mitä minulle on elämässä (ja naisena) tapahtunut. Pikkulapsivaiheessa lapsen kiintymyssuhde on ollut toisinaan jopa läkähdyttävää, mutta mitään hetkeä en vaihtaisi pois. Nyt kun lapsi on jo iso, koen äidin roolin muuttuneen toisenlaiseksi ja välillä huomaan kipuilevani asian kanssa. On hienoa, että lapsi kasvaa ja itsenäistyy, mutta se oma rooli on välillä vähän hakusessa. Minulla on mennyt monta vuotta, että en ole oikeastaan miettinyt naiseuttani. Se on kaikki jäänyt perhe-elämän ja arjen jalkoihin, mutta kehon hormonaaliset muutokset (juu, ne vaihdevuosioireet!) ovat aika ajoin pysäyttäneet miettimään jälleen naiseutta ja sitä, mitä kehossani tapahtuu vääjäämättömästi.

 

 

Kesän kynnyksellä kävin gynekologin juttusilla  ja minulla mitattiin verestä hormoniarvot. Ne todettiin jo sen verran alhaiseksi, että päätin luopua hormonaalisesta ehkäisystä eli minun kohdallani se tarkoitti hormonikierukan poistamista. Viime viikolla kävin poistattamassa sen  ja olin oikeastaan aika helpottunut, kun pääsin eroon siitä, sillä vaikka elämä on ollut huoletonta (ei siis ole ollut kuukautisia moneen vuoteen), olen kokenut hormonit "välttämättömänä pahana". Nyt siis eletään uutta naiseuden vaihetta ja mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää. Paheneeko vaihdevuosioireet ja minusta tulee "pirttihirmu", vai saanko elää edelleen suhteellisen vaivatonta naisen elämää? Tosiasia on se, että lapsia en enää saa ja kuukautisetkin ovat jäämässä luultavasti pois. Naisen elämässä se tarkoittaa tietyn ajanjakson päättymistä.

 

 

 

 En tiedä, olenko asiasta helpottunut vai vähän surullinen, ehkä vähän molempia.

Luonto on kuitenkin järjestänyt asian näin ja sen kanssa on nyt eläminen.
Tähän ei liity sen enempää draamaa, ehkä hieman haikeutta vain...




Näillä ajatuksilla toivottelen mukavaa sunnuntaita ja  oikein hyvää isänpäivää!