Asennekysymys

Kulunut työviikko oli melkoista hädelliä ja arjesta selviytymistä. Tiimimme työntekijät ovat olleet poissa enenmmän tai vähemmän flunssan takia. Jokainen heistä on odottanut (negatiivisia) koronatestin tuloksia oikeaoppisesti kotona. Meillä koulussa arjen täytyy kuitenkin pyöriä tavalla taikka toisella ja siksi suunnitelmat menivät tällä viikolla useampaankin kerran uusiksi.

Kun viime sunnuntaina sain jo pari ilmoitusta poissaoloista, lamaannuin hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Päätin heti, että en aio menettää yöuniani, sillä asioiden on tapana ratketa, tavalla taikka toisella. Töihin menin aikaisemmin järjestelemään tulevaa päivää ja samoissa merkeissä menikin koko viikko. Sain apuja muiden luokkien henkilökunnasta sillä seurauksella, että viikon aikana olen saanut peredyttää aika monta ihmistä luokkamme toimintaan ja oppilaisiin hyvin pikaisella ohjeistuksella. Onneksi luokassamme on tällä hetkellä erittäin hyvä opiskelija, joka on ollut korvaamaton apu minulle. Kouluarki on kaikesta huolimatta sujunut jopa hyvin, vaikka ei ihan suunnitelmien mukaan ole mentykään. 

Eniten kulunut viikko opetti minulle, että tällaisten "vastoinkäymisten" kohtaaminen ja niistä selviytyminen on aika pitkälti myös asennekysysmys. Olisin voinut lamaannuksissani ruveta kauhistelemaan ja surkuttelemaan tilannetta, mutta sen sijaan päätin, että tästä viikosta selviämme. Isoin asia minulle oli ehkä se, että arkeen piti tehdä myönnytyksiä ja kompromisseja eikä ihan kaikkiin tavoitteisiin päästy, mutta mitä siitä. Tämähän on vain (korona)elämää ja sen mukaan eletään. Tilanteelle emme mitään voi. Ehkä jo viime kevään "työrumba" on opettanut minut suhteuttamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja olen oppinut elämään enemmän päivä kerrallaan. Tällä kokemuksella tiedän jo, että en jää yksin ja työyhteisössämme autetaan muita. Oli ihana huomata, miten työkaverit kyselivät pitkin viikkoa, miten luokassamme sujuu.  Välittäminen ja auttamisen halu lämmitti kiireisen arjen keskellä ehkä kaikkein eniten.

Kieltämättä olin viikon aikana työpäivien jälkeen todella väsynyt, mutta yllätyksekseni sain itseni muutaman kerran kävelylenkille sohvalla löhöämisen sijaan..Nämä postauksen kuvat ovat yhdeltä reissulta. Väsyneenä en ihan joka päivä ansainnut paras äiti/vaimo-palkintoa, mutta eipä ollut suurempia yhteentörmäyksiäkään. Jokaiseen työpäivään piti latautua 110% ja vaikka viikko oli hieman "survival-tyyppinen", sain nukuttua yöni hyvin enkä kokenut että stressitasoni olisi kohonnut mitenkään merkittävästi. Niinpä perjantaina minulla oli jo ihan "voittajafiilis".

Vallitseva pandemiatilanne vaikuttaa arkeemme vielä pitkään ja siksi en jaksa surkutella tilannetta. Voi olla, että mennyt viikkoa on vain "alkusoittoa" (ja hyvää harjoitusta) tulevaan - josta emme vielä mitään tiedä. Tämän kanssa pitää vain elää...