On tullut se aika vuodesta, jolloin täällä päin Suomea alkaa hirvenmetsästys. Meillä se tarkoittaa sitä, että isäntä on useamman viikonlopun aamusta alkaen metsällä ja yhteistä ns. perheaikaa on vähemmän. Tähän on vuosien aikana jo niin tottunut, ettei tämä herätä sen suurempia tunnekuohuja meikäläisessä. Mukaan metsällekin pääsisi, mutta olen ajatellut, että se on miehen omaa aikaa...eikä minulla ole koskaan ollut suurta mielenkiintoa hirvimetsälle. Sehän kuulostaa ihan pelottavalta jutulta. Jos vaikka hirvi sattuisi hyökkämään juuri minun kimppuuni...
Meillä tämä metsämiehen harrastus on vuosien myötä muuttanut muotoaan. Ei se ole enää harrastus vaan elämäntapa. Ja koska se on elämäntapa, näkyy se myös meidän arjessa ihan konkreettisesti, monellakin tavalla...
Näitä eläimen päitä on ilmestynyt kotiin ja mökille kaikessa mahdollisessa muodossa. On kotimaista ja vähän eksoottisempaa ulkomaista. Sisustajan silmään nämä ovat hieman haasteelliset, koska en halua, että koti alkaa muistuttaa eläintieteellistä museota. Silti tämä on miehen(kin) koti.
Kohtuudessa on onneksi pysytty ja päät ovat löytäneet paikkansa alakerrasta ns. lataamosta (=miehen oma askarteluhuone) tai hänen työhuoneesta.
Vain tämä antilooppi on päätynyt olohuoneen seinälle, koska korkea seinä oli oivallinen paikka näin komeasarviselle ja kaunille eläimelle.
Kuten kuvista voi päätellä, mies on käynyt muuallakin kuin kotimaisissa metsissä. Afrikassa hän on käynyt muutaman kerran ja sieltä olisi tulossa meille jossain vaiheessa seepran talja ja pää (ja muutakin). Mies on yrittänyt houkutella meitäkin Afrikkaan, mutta ihan vielä en ole ajatukselle lämmennyt...siellähän on leijonia!!!
Tämän lisäksi mies on käynyt monta kertaa Virossa ja noilla matkoilla mekin olemme perheenä olleet mukana. Sen lisäksi mies on ollut Puolassa, Ruotsissa ja Englannissa. Ja mikäli kuulopuheisiin on uskomista, uusia matkoja on suunnitteilla.
Se, että miehen intohimona on metsästys ja luonnossa liikkuminen, näkyy myös meidän ruokapöydässä. Syömme riistaa melkeinpä joka päivä ja on todella vaivatonta ottaa lihaa pakastimesta ja ruveta vain kokkaamaan. Broileria ostan silloin tällöin kaupasta, mutta muuten olemme lihan suhteen omavaraisia. Meillä porsaan tai naudanliha ovat enemmänkin eksoottisia lihoja. Mies on myös innokas sienestäjä ja marjastaja. Kalaverkkoja uitetaan aina silloin tällöin vaihtelevalla menestyksellä eli kyllä meillä ruoassa pysytään.
Onneksi mieheni on sen sortin metsämiehiä, että hän työstää ampumansa saaliit alusta loppuun asti itse. Hän on hyvä laittamaan ruokaa ja yleensä viikonloppuisin hän loihtii meille gourmè- aterioita. Minä tyydyn olemaan tuolloin salaattien ja lisukkeiden valmistaja (=perussettiä) sekä pöydän kattaja ja jälkien siivoja. Luontevaa tasa-arvoa meillä.
Yhteiselomme alkuaikoina metsästysharrastus herätti meikäläisessä harmitusta enemmän ja vähemmän. Monta viikonloppua (yhteisestä ajasta) meni metsällä ja päivän päätteekisi metsästä kotiutui väsynyt (ja pahalta haiseva) mies. Ja kun vähän oli päivästä tokeentunut, alkoivat puhelimet soida ja sitten ilta menikin jahtikavereiden kanssa puhelimessa kerratessa päivän tapahtumia...uudestaan ja uudestaan. Nyt tähän on jo NIIN tottunut.
Metsästyksestä on tullut myös ympärivuotista. Kun jonkun eläimen metsästysaika loppuu, niin jonkun toisen alkaa ja jos ei voi täällä Suomessa metsästää, niin voi mennä Viroon...tai vaikkapa Afrikkaan. Aina löytyy jotain jahdattavaa. Eikä se saaliskaan ole enää niin tärkeä, vaan ne elämykset siellä luonnossa liikkuessa.
On mielenkiintoista nähdä, miten tuo metsästys alkaa kiinnostaa nuorimmaista. Jääkiekko tuntuu olevan vielä se kiinnostavampi juttu. Miehen vanhin poika on vaihtelevasti (elämäntilanteesta johtuen) innostunut. Ehkäpä minäkin löydän itseni vielä joku syksy hirvimetsältä kapuloimasta.Vannomatta paras.
...ja todettakoon tähän lopuksi, että metsämiehen vaimona horoskooppimerkkini on varmasti SE AINUT OIKEA, olen nimittäin kauris...;)
