Korona-arki

Kohta on kaksi viikkoa eletty tätä uutta arkea eikä ainakaan vielä voi sanoa, että tähän olisi jotenkin kauhean hyvin tottunut. Epätietoisuuden kanssa osaa elää vaihtelevasti; välillä vähän ahdistaa ja välillä jaksaa ajatella positiivisesti...

 

Kun koulut suljettiin, siirryin minä myös uuteen rooliin etäopettajaksi. Tällä viikolla olen käynyt fyysisesti työpaikalla töissä kolme kertaa ja kaksi päivää olen tehnyt työtä etänä kotoa käsin. Kieltämättä haastetta on ollut ja työpäiville on tullut ihan reilusti pituutta, sillä omassa luokassani osa opiskelee kotona ja osa koulussa. Se taas vaatii tietynlaista asioiden tasapainottelua ja tosiasioiden hyväksymistä. Minun pienet erityisoppilaani eivät ole itsenäisiä opiskelijoita ja tarvitsevat rinnalleen aikuisen vielä vahvasti auttamaan ja ohjaamaan oppimista. En ole kuitenkaan halunnut kuormittaa vanhempia ylenmääräisesti tämän kaiken epätietoisuuden keskellä ja siksi olen yrittänyt löytää jonkinlaisen kultaisen keskitien. Tässä vaiheessa lukuvuotta voin hieman jo henkäistä, sillä sitä on kuitenkin takana jo 3/4 eli paljon on ehditty harjoittelemaan ja oppimaan.

 

Kotona arki on hidastunut todella paljon. Pojan jääkiekkoharrastukseen kuskaaminen loppui kuin seinään ja vähitellen kaikki muukin sosiaalinen elämä. Nyt ollaan aika tiukasti kotona ja etsitään se elämän sisältö täältä neljän seinän sisäpuolelta. Se on ollut jopa yllättävän helppoa ja vaivatonta johtuen varmasti siitä, että meidän perhe on muutenkin aika tiiviisti yhdessä. Ehkä eniten harmittaa pojan sosiaalisen elämän (kaverisuhteiden) väheneminen, mutta sosiaalinen media (ja "hyvä-paha"  Playstation) saa korvat nyt sen puutteen. Hidastuneen elämärytmin olen huomannut, että stressitasoni on jossain määrin vähentynyt.Työkuvioiden uusiutuminen ja jatkuvat muutokset luovat hieman työpaineita, mutta iltojen pyhittäminen "vain" kotoiluun on tehnyt hyvää.
Voisin väittää, että unenlaatuni on muuttunut ja nukun jälleen paremmin kuin ennen koronaa edeltävää aikaa.

 

 

 

 

Nykyisessä korona-arjessa olen sopinut veljeni kanssa, että hoidamme äiti-mummin kaupassakäynnit tilanteen mukaan.
Kun on tottunut käymään hänen luonaan suhteellisen säännöllisesti, on tämä nykyinen tilanne hyvinkin kummallinen. Saatamme soitella nyt useammin kuin yleensä, mutta ruokakassin jättäminen ulko-ovelle tuntuu niin ristiriitaiselta; minulle tärkeä ihminen on niin lähellä, mutta niin kaukana...ja silti tiedän, että tämä on meidän kaikkien parhaaksi. Aktiivisesti liikkuvalle äidilleni tilanne on vaatinut myös sopeutumista, mutta luulenpa, että hänen sukupolvensa on sotien aikaan kestänyt paljon pahempaakin kurjuutta.

 

'
 

 

 

 

Vaikka korona määrittää meidän tämän hetkistä elämää enemmän kuin kukaan meistä saattoi kuvitellakaan, jaksan ajatella asioista vielä positiivisesti. En halua alkaa pelätä tai kantaa huolta huomisesta, kun se elämä on kuitenkin tässä ja nyt.Tämän hetkiset asiat ovat niin suuria, että ei tällainen pieni ihminen pysty niitä oikein edes ymmärtämään saatikka vaikuttamaan niihin. Pandemian seuraukset tulevat vaikuttamaan pitkäkestoisesti meidän jokaiseen elämään, mutta uskon myös, että yhteisen kokemuksen myötä tästä selvitään myös yhdessä, toinen toistamme tukien...

 

 

Näissä tunnelmissa toivottelen oikein hyvää viikonloppua!

 

 

 

 

P.S. Ja tämän blogipostauksen kuvat ovat ihan arkisesta työhuoneestani