Päässä pyöriviä ajatuksia

Ihmisenä olen omasta mielestäni melkoisen pohdiskelevaa tyyppiä. Tuonne pääkoppaan mahtuu pyörimään yllättävän paljon asioita "maan ja taivaan" välillä. Osa niistä aiheuttaa tyytyväisyyttä ja iloa, osa huolta ja murhetta.

Huomaan, että minussa on samoja huolinkaisen piirteitä kuin omalla äidillänikin, tosin hän taitaa olla tässä asiassa  "suurmestareiden suurmestari". Kestohuoli meillä taitaa olla läheisten elämä ja hyvinvointi, mutta sen lisäksi osaamme kantaa huolta monesta muustakin asiasta. Minut elämä pitää vielä sen verran kiireisenä, että kovin suuria huolia en ehdi kerralla kantamaan, mutta kieltämättä aika monen turhankin asian takia saatan menettää yöuneni tai ainakin nukkua huonosti. Toisinaan tämä huoli-ominaisuus on kieltämättä vähän rasittava piirre, mutta tiedostan sen myös. Tunne-ihmisenä realiteetit saattavat välillä unohtua ja huoli kasvaa mittasuhteiltaan (kohtuuttoman) suureksi. Onneksi vieressä peesaa realisti-mies, joka tuo elämään toisenlaista näkemystä ja sopivaa vastapainoa.

Stressinsietokykyni ei ole sieltä parhaimmasta päästä, mutta vuosien varrella olen pystynyt kehittymään sen hallinnassa. Työni luonteen vuoksi työmäärä ruuhkautuu kausittain ja silloin olen yrittänyt priorisoida asioita päässäni. Väsyneenä ja stressaantuneena en ole niitä helpompia ihmisiä lähipiirissäni, mutta aika hyvin tunnistan nykyisin stressitilani enkä sorru tiuskimaan tunnetilojani heille, ainakaan niin helposti kuin vuosia sitten. Olen opetellut sanoittamaan ja kertomaan tunteistani paremmin, jotta läheisten olisi (ehkä) helpompi ymmärtää minua tai jopa ottaa se huomioon. Tiuskittua tulee vieläkin ja toisinaan "kuppi mene nurin", mutta ehkä iän (ja elämänkokemuksen) myötä temperamenttini säröt ovat hieman jo hioutuneet  ja pyöristyneet.

Samaan hengenvetoon voin todeta, että murrosikäisen kanssa eläminen on mielenkiintoista. Meillä kotona elää suht rauhallinen teini, mutta toisinaan tilanteet haastavat tällaisen "ammattikasvattajankin". Kunnianhimoisena äitinä minun on vaikea ymmärtää/hyväksyä, että lapseni menee sieltä mistä "aita on matalin". En voi käydä koulua hänen puolestaan, mutta samalla haluisin auttaa ja tukea häntä. Koulun käyminen ja opiskelu ei ehkä kuulu siihen nuoren TOP 10 juuri tällä hetkellä, sillä onhan elämässä paljon muuta kiinnostavampaa. Monissa asioissa huomaan kyseenalaistavani omia ajatuksiani.  Tässä kasvatustehtävässä lapsi/nuori kasvattaa myös meitä vanhempia. Kesällä meillä on tiedossa yksi elämän tärkeistä "riiteistä", kun lapsi menee rippikouluun ja siirtyy jollain tasolla uuteen elämänvaiheeseen. En haikaile sitä aikaa, että lapseni olisi vielä pieni, enkä kipuile sitä, että lapseni kasvaa isoksi, sillä näin sen elämän kuuluu vain mennä.

Tässä kohtaa kevättä ajatukset alkavat siirtyä väkisinkin koulujen viimeisiin viikkoihin. Tiedossa on vielä ne kuuluisat viimeiset (7 viikon) puristukset, jonka jälkeen koittaa pitkä ja ansaittu kesäloma. Minulle tämä kevät on erilainen, sillä jään vuodeksi opintovapaalle. Ratkaisuni on herättänyt kaksijakoisia ajatuksia. Toisaalta olen helpottunut tekemästäni päätöksestäni ja toisaalta olen vähän murheellinen. Työni on henkisesti raskasta ja välivuosi tekee tässä kohtaa minulle oikein hyvää. Samalla kuitenkin suren sitä, että luokkani ja lähitiimini hajoaa. On todennäköistä, että tällä nykyisellä porukalla emme tule enää tekemään töitä yhdessä. Oppilaita siirtyy ylemmille luokille ja osa jatkaa. Luopuminen 2-3 vuoden yhteisistä kokemuksista on minulle aina pienimuotoisen kriisin paikka ja tämä toistuu tasaisesti muutaman vuoden välein. Sen kanssa on oppinut elämään, mutta se tekee erityisesti viimeisenä työpäivänä olon haikeaksi. Onneksi nenäliinapaketilla selvitään tästäkin...

Tässä varmaan päällimmäiset tuntoni tällä hetkellä. Vähän on sekalaisia ajatuksia (ja paljon muitakin), mutta näistä tunnelmista siirrytään viettämään nyt viikonloppua. Samalla tyhjennetään päätä -  ja saadaan taas uutta mietittävää... ;)