Meillä on tällä viikolla puhaltanut "muutoksen tuulia". Maanantaina pojan kaveri tuli pyytämään häntä ulos leikkimään. Tällä kertaa paikkana olisi läheinen leikkipuisto ja sen ympäristö. Pidin hetken itseni kanssa pienen sisäisen palaverin ja annoin pojalle luvan lähteä. Samalla tuli annettua myös ensimmäinen kotiintuloaika (...onko tämä joku juhlan paikka?).
Minulle tilanteen teki hieman epämieluisaksi se, että itse olin lähdössä jumppaan eli en ollut vahtimassa/päivystämässä kotona. Pelonsekaisessa tunnetilassa lähdin kuitenkin jumpalle ja jätin isännän kotivahdiksi.
Kaikki oli ilmeisesti mennyt hyvin (tai näin minulle ainakin kerrottiin..). Meidän pojan ensimmäinen "reviirinlaajennus" oli siis onnistunut. Tiistaina sama toistui taas, sillä erolla, että nyt minä päivystin kotona. Viikonlopun jääkiekkoreissulla poika oli asentanut serkkunsa avustuksella WhatsAppin ja pitihän minutkin laittaa ajantasalle...
Poika lähti jälleen kavereiden kanssa samaiseen lähipuistoon ja minä pysyin tilanteen tasalla tämän uuden palvelun avulla. Poika viestitti väliaikatietoja ihan kiitettävästi... ja pyytämättä.
Meillä ei vielä onneksi "napanuora" ole kokonaan katkennut, mutta venymisen merkkejä on alkanut näkyä. Poika pystyy/haluaa olla jo pieniä aikoja yksin kotona, kulkee koulumatkansa yksin ja käy kavereilla (ilman äitiä). Asteittainenn irtautuminen on alkanut ja tätä äitiä vähän hirvittää!
Tässä kohdassa voin kyllä hehkuttaa nykyajan kännykkäaikaa. Ainakin tälläisellä ylihuolehtivaisella äidillä on ehkä yksi murhe vähemmän, kun tietää että poika on ainakin suurin piirtein puhelimen...tai sen WhatsAppin päässä. Ja loput "elämää suuremmat asiat" jonkun muun käsissä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti