Olen yrittänyt opetella elämään "tässä ja nyt"- elämää, mutta viime aikoina olen irrottautunut hetkellisesti tästä ajattelutavasta. Olen pohjimmiltani hyvin suunnitelmallinen ihminen, joten olen väkisinkin joutunut miettimään elämääni eteenpäin ja pohtimaan hamassa tulevaisuudessa tapahtuvia asioita...
Opiskelussani on kovin paljon vielä keskenkeräisiä asioita, joten lähitulevaisuuden suunnitelmat ovat jokseenkin epäselvät. Tilanne on tällaiselle "kontrollifriikille" lähes kestämätön, sillä niin kauan aikaa, kun olen ollut vakituisessa työsuhteessa, olen ollut varma tulevasta. Opiskeluni ovat sekoittaneet tätä "pakkaa". Visualisti-opintoni saan päätökseen kesällä, mutta huhtikuussa alkava palvelumuotoiluun liittyvät opinnot tulevat todennäköisesti jatkumaan syksyllä vielä muutaman kuukauden.
Mietinnässä on, palaanko töihin erityisluokanopettajaksi ja yritän tehdä opintojani työn ohessa vai anonko vielä opintovapaata? Työn ohessa opiskelu ei oikein vaihtoehtona houkuta, sillä palvelumuotoiluopinnot ovat aika laajat (60 osp) ja oman työn vaativuuden kanssa yhdistelmä voi olla (ja on) jokseenkin huono. Taloudellisesti pystyisin saamaan palvelumuotoilun opinnot päätökseen, sillä aikuisopintotukeni taitaa juuri ja juuri riittää sinne. Asiat varmasti selkenevät, kun olen yhteydessä työnantajaani ja tiedustelen opintovapaani jatkumisen mahdollisuuksista. Sen jälkeen ainakin yksi asia olisi selvää... ja pari muutakin asiaa voi selvitä siinä sivussa.
Lisämietittävää tuottaa myös yritykseni, jonka kohtaloa tulee pohdittua aina aika ajoin. Yrittäjyyden ja ns. kokopäivätyön yhdistäminen ei ole aivan ongelmatonta ja tämän voin sanoa jo muutaman vuoden kokemuksella. Ongelma tässä on se, että en olisi valmis luopumaan oikein mistään ja jotain ratkaisuja täytyisi kuitenkin tehdä, oman jaksamisen vuoksi. Suunnitelmallisena ihmisenä olen miettinyt erilaisia vaihtoehtoja ja niiden yhdistelmiä, mutta monen epäselvän ja keskeneräisen asian takia elämäni pysyy hetken aikaa "kysymysmerkkinä".
Koen eläväni jonkinlaista muutoksen aikaa. Prosessi on alkanut jo muutamia vuosia sitten, enkä oikein tiedä, mihin tämä vielä johtaa (kiitos keski-iän), mutta sen tiedän, että suunta on eteenpäin...!
Mahtaakohan minulla olla muita "kohtalontovereita"?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti