Pientä juhlan aihetta

Kiireisen työsyksyn keskellä sain päätökseen viime vuonna aloittamani opintoni. Posti toi viime viikolla kirjatun kirjeen ja sieltä paljastui tutkintotodistus. Nyt olen ihan virallisesti suorittanut liiketoiminnan ammattitutkinnon, myynnin ja markkinointiviestinnän osaamisalan - ja olen siis visualisti.

Viime syksynä aloittamani opinnot SASKY koulutuskuntayhtymä, Huittisten ammatti-ja yrittäjäopistossa hieman venahtivat, mutta se ei tässä kohtaa vähennä tutkinnon suorittamisen arvoa. 150 osp tuli suoritettua ja sen oheen liitetyt opinnot Salon seudun ammattiopistossa ovat yhtä tutkinnon osaa suorittamista vaille tehtynä. Kieltämättä nämä Salon lisäopinnot teettivät hieman päänvaivaa, mutta ne myös täydensivät visualisti-opintojani erittäin hyvin. Koska osa opinnoista liittyi liiketoiminnan ammattitutkinnon sijaan taideteollisuusalan perustutkinnon osiin, sain hieman toisenlaista ja täydentävää näkökulmaa visualistin työhön.

Yksi etappi (ja ammattinimike) on jälleen saavutettu ja viime viikonloppuna pysähdyttiin hetkeksi juhlistamaan sitä oman perheen voimin, onnittelumaljoja kilistellen. Tunnustan samalla, että olen miettinyt jo hieman uusiakin opiskelukuvioita, mutta niiden aika ei ole kuitenkaan vielä. Tämän hetken  työ vaatii panostamista, eikä vapaa-ajasta taida tällä hetkellä löytyä sopivaa rakoa opiskelulle. Sen tiedän, että opiskelu ei kuitenkaan jää tähän. Hengähdän hetken ja myhäilen tyytyväisenä saavutustani. Minä tein sen!

Tämän hetken merkkipaaluja

Edellisessä postauksessa kirjoitin uusista työkuvioista ja sen hetkisistä tunnelmista. Edelleen uutta asiaa tulee omaksuttavaksi lähes päivittäin, mutta nähtävillä on myös tasaantumisen ja rauhoittumisen merkkejä. Ja on tässä saavutettu yksi merkkipaalukin...

Elokuun alkuun kerääntyi työnaloituksen lisäksi muutakin painetta, sillä olin ajattelut saattaa visuaistiopintoni valmiiksi samassa hötäkässä. Onneksi olin työstänyt kahta viimeistä näyttöäni jo kesän aikana, joten jäljelle jäi enää asioiden kokoaminen ja viimeistely. Käytin siihen yhden viikonlopun ja sen jälkeen päätin lähettää näytöt arvioitavaksi, tuli mitä tuli. Kesä oli opiskelujen osalta työtäytteinen ja tiiviin opiskeluvuoden jälkeen aloin nähdä jo pieniä väsymisen merkkejä. Päätin tehdä näytöt vähän vaatimattomammalla vaatimustasolla ja siksi  "ihan hyvä"-suoritus piti tässä kohdassa riittää.

Viime viikolla minulla oli näyttöjen arvioinnit ja molemmat menivät hyväksytysti läpi. Näytöissä oli pieniä puutteita, mutta ne eivät onneksi vaikuttaneet lopputulokseen. Runsaan tunnin arviointikeskustelun jälkeen sain vihdoin huokaista helpotuksesta. Vuoden opiskelumaratonin  jälkeen sain opintoni päätökseen ja nyt olen VISUALISTI. Olotila on vielä hieman epätodellinen, mutta uskon, että valmistuminen konkretisoituu "todelliseksi",  kun tutkintotodistus tulee muutaman viikon sisällä postissa kotiin.

Vuoden opintovapaa on ollut joka tavalla positiivinen kokemus, koska sain keskittyä opiskeluun täysipäiväisesti. Otin opintovapaasta kaiken hyödyn irti minkä kykenin. Visualisti-opintojeni (150 osp) lisäksi tein erilaisia tutkinnonosia Salon seudun ammattiopistossa, mm. stailaus-ja tuotekuvausopinnot (15 osp), visuaalinen myyntityö (15 osp) ja sisällön tuottaminen digitaaliseen ympäristöön (15 osp) eli yhteensä 195 osaamispistettä ja kuusi näyttöä. Vielä kun saan syksyn aikana tehtyä asiakaskokemuksen kehittäminen ja palvelumuotoiluopinnot (60 osp) valmiiksi, luulen että taidan pitää pienen tauon opiskeluissa. Näin taaksepäin katsottuna vuosi oli kuitenkin melkoinen rypistys.

Opiskelu antoi minulle paljon enemmän, mitä uskalsin toivoa - tai edes kuvitella. Se antoi minulle paljon uutta osaamista, jota pystyn hyödyntämään esim. uudessa työssäni. Ennen kaikkea se antoi uskoa omaan itseeni - ja paljon uutta ajateltavaa. Opiskelun päättymisen jälkimainingeissa joudun väkisinkin pohtimaan tulevaisuutta. Prosessi on lähtenyt liikkeelle jo kauan aikaa sitten ja edessä on monien asioiden punnitsemista...

Mihin tämä kaikki päätyy, sitä en vielä tiedä, mutta sen tiedän, että tämä matka kannatti tehdä.

Kuvat: Elli Halonen

Elokuun alun päivitystä

Niinhän siinä kävi, että työelämä imaisi minut hetkessä mukaansa ja se on sen jälkeen pitänytkin aika hyvin otteessa. Mielenkiintoista tässä on ollut se, että tunneskaalassani on ollut hyvin sekalaisia tuntemuksia; epätoivosta innostukseen...

Edellisestä täysin uudesta työelämärupeamasta on sentään kulunut yli kaksikymmentä vuotta, kun siirryin varhaiskasvatuksesta opetuksen puolelle. Nyt muutos on ollut saman suuntainen, tosin  20 vuodessa maailma on muuttunut melkoisesti. Koulutusjärjestelmämme tietoteknisine sovelluksineen on muuttanut opetusta ja sen sisältöä -  ja minä olen vanhentunut siinä mukana. Tässä kohtaa voin todeta, että "kyllä se vanhakin koira oppii uusia temppuja", mutta vauhti on vain vähän hidasta.

Olen ollut nyt kaksi viikkoa uudessa työssäni 2. asteen oppilaitoksessa ja onpa tehnyt hyvää nähdä tämänkin puoli. Opettajan toimenkuva on jokseenkin erilainen ammatillisessa koulutuksessa kuin peruskoulussa, sillä kirjaamista tehdään melkoisesti ja koko "systeemi" on erilainen. Pikaisella aikataululla minun on pitänyt omaksua paljon uusia käytänteitä ja valehtelematta sen "tuhannen" erilaista sovellusta, joiden logiikan ymmärtäminen ja sisäistäminen on ollut haasteellista. Joka päivä olen  kuitenkin oppinut jotain ja kokenut hetkittäin onnistumisen kokemuksia, mutta sen jälkeen tilalle on tullut ainakin pari uutta juttua lisää. Pääkoppa on ollut melkoisen kuormituksen alla ja välillä olen vaipunut lähes epätoivon partaalle.

Lukuvuoden alussa työtä ja tehtävää on riittänyt kotiin tuomisenakin ja tätä joudun tekemään vielä hetken aikaa. Alkuhärdellin jälkeen työtaakka tulee rauhoittumaan, mutta toistaiseksi viikkotuntimäärä on ollut vielä melkoinen. Vaikka uudet asiat ovat tuntuneet haastavilta, työkaverit ovat olleet todella mahtavia. He ovat auttaneet, kannustaneet ja tukeneet minua koko ajan ja muutenkin olen sopeutunut työyhteisöön omasta mielestäni hyvin. Tässä on joutunut opettelemaan kärsivällisyyttä siihen, ettei todellakaan osaa eikä hallitse kaikkea. Hyvät työkaverit ja ennen kaikkea mukavat nuoret kääntävät nämä epätoivon hetket roimasti plussan puolelle. Työ on tuntunut kaikesta kaoottisuudesta huolimatta todella mukavalta.

Jos nyt kuulostan epätoivoiselta, sitä en kuitenkaan ole, vaan enemmänkin innostunut ja optimistinen.  Yritän heikkona hetkinä muistuttaa itseäni "ettei elefanttiakaan syödä kokonaisena, vaan pieninä paloina"... sillä näinhän se on. Hiljaa hyvä tulee.

Uusiin tuuliin...ja seikkailuun!

Viimeiset lomapäivät ovat kuluneet Rauman Pitsiviikon tapahtumissa ja miettiessä vähän tulevaa. Huomenna se sitten alkaa - yhden lukuvuoden kestävä uusi opetustyö Porin Winnovassa... 

Tässä on koko kesä mennyt enemmän tai vähemmän asiaa sulatellessa, vaikka olen ihan tietoisesti yrittänyt olla miettimättä sitä sen enempää. Valehtelisin, jos sanoisin, että minua ei jännitä. Eniten taidan jännittää sitä, että saan opiskelijat perehdytettyä opettamaani oppiaineisiin riittävästi ja ennen kaikkea motivoitumaan opiskelusta. Oletan, että opiskelijat tulevat tarvitsemaan vaihtelevasti ohjausta ja tukea opinnoissaan, toisinaan jopa arjessa ja elämän hallinnassa. Toivottavasti osaan kuunnella heitä  riittävästi, auttaa ja olla läsnä.

Mielenkiintoista tässä uuden työrupeamana aloittamisessa on se, että olen toisaalta aika levollisin mielin ja toisaalta taas jännittynyt. Minulta puuttuu 2. asteen koulutuksen opettajakokemus, mutta opettamista en varsinaisesti osaa oikein jännittää. Olettaisin pedagogisten ja didaktisten menetelmien olevan yli 20 vuoden kokemuksella meikäläisellä ainakin jotenkin hallinnassa. Teknisten opetusvälineiden kanssa voi olla toisinaan pientä säätöä, mutta enköhän selviä niistäkin. Ehkä eniten stressaan tai otan paineita vastuuopettajan tehtävistä, sillä nimensä mukaisesti olen vastuussa opiskelijoistani ja heidän opintojensa edistymisestä. Onneksi työyhteisössä on kokenutta ja asiantuntevaa porukkaa ja tiedän, että heiltä saan tarvittaessa apua ja tukea.

Suhtaudun alkavaan työhön jonkinlaisena "seikkailuna". En ole pystynyt kovinkaan paljon suunnittelemaan tulevaa ja siksi opettelen ottamaan vastaan sen mitä tulee. Ehkä tässä kohtaa viimeistään on myös hyvä opetella tekemään opettajan työtä uudella tavalla ja ennen kaikkea työn rajaamista. Koska kuulun nyt ns. vuosityöajan piiriin, minulle maksetaan palkkaa pidettyjen tuntien lisäksi myös suunnittelusta, palavereista yms. ja tämä on minun opettajahistoriassani aivan uusi kokemus.

Kuva: @elli.halonen

Tuleva vuosi ei tule varmasti olemaan helppo, mutta uskon että tämän kokemuksen jälkeen minulle selkiytyy, miten haluan opettajaurani jatkuvan - vai jatkuuko se lainkaan. Opintovapaani laittoi ajatteluani ja arvomaailmaani hieman uusiksi, jälleen kerran. Toivotaan, että tuleva "seikkailuvuoteni" sujuisi myötäisissä tuulissa karikkoja vältellen ja perillä olisin monta kokemusta rikkaampana. Ja ehkä matkalla mukaan tarttuu jotain muutakin...

Näillä mietteillä lähden alkavaan viikkoon. Ymmärrätte varmaan, jos blogissani on hetken aikaa hieman hiljaisempaa, sillä suuntaan energiani nyt arkeen ja uuteen työhön.

Ihanaa alkavaa elokuuta kaikille! 

Konmaritusta vaatekaapissa

Toiseksi viimeinen lomaviikko on alkanut jonkinlaisella lomanlopetusstressillä, jossa kehittelen uusia juttuja, joita pitäisi ehtiä tekemään vielä ennen töihin paluuta. Ensimmäistä kertaa tiedostan, että tämä sama ilmiö näyttää toistuvan meikäläisellä lähes aina. Sen johdosta olen saanut siivottua teinin huoneen perusteellisesti ja samassa tunnetilassa jatkoin vielä oman vaatekaapin konmarittamista.

Jos olen oikein ymmärtänyt konmarituksen periaatteeseen kuuluu, että ihminen järjestää kotinsa (ja elämänsä) tavaroita karsimalla kuntoon. Elämme tavarapaljoudessa ja siksi tähän ei ryhdytä kertarysäyksellä vaan karsimista tehdään vähitellen. Periaatteena on, että kaikki tarpeeton laitetaan tavalla taikka toisella kiertoon, mutta konmaritusta ei kuitenkaan rinnasteta minimalismiin. Minun kohdallani konmaritus tapahtui vain ja ainoastaan vaatekaapissani.

Minun päivän projektissani oli kaksi tavoitetta. Ensimmäinen tavoite oli ottaa käyttöön ns. pystyviikkaus, jolloin vaatteet mahtuvat tavallaan pienempään tilaan ja ne on myös helpompi ottaa käyttöön. Toinen tavoite oli tehdä inventaariota ja karsia vaatteita kierrätykseen. Ensimmäinen  tavoite onnistui hyvin, tosin säilytyslaatikoita piti käydä ostamassa lisää, mutta toinen tavoite jäi vähän vaisuksi.

Alku lähti lupaavasti liikkeelle ja ajattelin, että konmarittamalla minulle vapautuu useampiakin hyllyjä, mutta projektin edetessä todellisuus alkoi hahmottua selvemmin. Jos ei luovu kovinkaan monesta vaatekappaleesta, ei tilantarve vähene oleellisesti pelkästään pystyviikkauksella. Jossain vaiheessa ajattelin, että kaikki vaatteeni eivät mahdukaan kaappiin, koska hyllyjen ja laatikoiden mitoitus ei ollut optimaalinen konmaritukseen. Pienen pähkäilyn ja muutaman vaatelaatikon sovittelun jälkeen tilanne alkoi näyttämään paremmalta. Jonkin verran piti tehdä myös kompromisseja, mutta tärkeintä oli lopputulos.

Nyt on  (yksi) vaatekaappi konmaritettu ja vaatteet ovat TODELLAKIN järjestyksessä. Projektin aikana tein havainnon, että minulla on liikaa vaatteita -  tai ainakin sukkia, sukkahousuja, bikinin ylä-ja alaosia, puolihameita ja huiveja. Taisin luopua yhdestä huivista, joka ei ilmeisesti ollut edes minun sekä äitiyssukkahousuista (2 kpl), joita olen käyttänyt yli 16 vuotta sitten. Niille ei taida olla enää käyttöä. Samaan hengenvetoon voin todeta, että väittämä "minulla ei ole mitään päälle pantavaa" ei voi pitää kohdallani paikkansa. En ole ennenkään joutunut alasti kulkemaan ja konmarituksen jälkeenkin vaatteita näyttää olevan riittävästi.

Konmaritukseen meni minulta useampi tunti, vaikka en edes sovittanut vaatteita. Karsitut vaatteet lajittelin kahteen pussukkaan: UFF:n kierrätyspisteeseen ja tekstiilikeräykseen menevät. Vaatteiden viemistä kirpputorille en tässä lomanlopetusstressissäni edes ajatellut. Niitä ei ollut niin paljon, että se olisi ollut kannattavaa. Vaatteiden lajittelu ja järjestäminen oli (hetkittäin) jopa rentouttavaa. Oli palkitsevaa nähdä,  kun laatikko täyttyi hyvin laskostetuista vaatteista ja sen sisällön näki yhdellä silmäyksellä. Tällä systeemillä sinulla ei ole enää sitä "kasan alimmaista vaatetta" etkä pysty kaatamaan enää koko vaatepinoa, koska sitä pinoa ei enää ole.

Nyt minulla on  konmarituskokemusta teinin ja oman vaatekaapin verran. Tankokaappini on vielä käymättä, mutta sen osalta järjestelypaine ei ollut niin kova kuin hyllykaapissa. Teinillä suurin osa vaatteista säilytetään laatikostossa ja kieltämättä vaatteet on helpompi viikata laatikostoon. Epäilen kuitenkin, että ei ole olemassa minkään valtakunnan säilytysjärjestelmää, joka kykenisi pitämään teinin vaatteita pitkäkestoisesti järjestyksessä. Jos nyt edes muutaman päivän pysyisi. Nähtäväksi jää myös, jääkö pystyviikkaus meikäläisellä pysyväksi käytännöksi vai valtaako kaaos vaatekaappini heti arjen alkaessa. 

     

Lomanlopetusstressini on oireilua lähestyvästä työstä ja konmaritus oli oikein hyvä keino sen lievittämiseen. Sain hyvän olon tehdystä työstä ja tunnetilan, että elämä on järjestyksessä - ainakin vaatekaapissani.

DIY- taulut mökillä

Joskus inspiraatio iskee minulla hetkessä ja silloin täytyy toimia. Mieheni nuorin lapsenlapsi oli tehnyt kolme uistinta papalle. Niiden kalastusominaisuudet oli todettu heikohkoksi, joten ne odottivat mökillä  uusiokäyttöä toisessa ominaisuudessa. Muutama kokeilu oli tehtykin huonolla menestyksellä, mutta seuraava idea päätyi loppuun asti...

Meidän mökki sijaitsee saaressa ja vuosien saatossa tänne on kerääntynyt kaikenlaista (sisustus)tavaraa ja rompetta. Olin jo pitkään ajatellut, että haluan uistit koristeeksi seinälle, mutta toteutustapa odotti inspiraatiota. Yhtenä päivänä tutkiskelin kätköjäni ja löysin vanhat puiset Ikean kehykset. Lisäksi meidän mökkinurkista löytyi avaamaton (!) musta kalustemaalipurkki ja kanaverkkoa...ja siitä se ajatus sitten lähti.

Irrotin lasit ja taustat kehyksistä ja pyyhin puuosat pölystä. Maalasin puuosat mustiksi ja leikkasin kanaverkosta kehyksiin sopivat palat. Tämän jälkeen kiinnitin verkon kehyksien taakse nitojalla ja sen jälkeen vielä uistit. Runsaan tunnin nikkaroinnin jälkeen minulla oli kolme kappaletta ainutlaatuisia sisustustauluja valmiina. Kaiken lisäksi lopputulos oli paljon parempi, mitä aluksi olin ajatellutkaan.

Seuraavana päivänä minun piti päättää niiden sijoituspaikka. Alkuperäinen suunnitelma oli, että olisin laittanut ne meidän saunan pukuhuoneeseen, mutta hetken mallailtuani päätinkin sommitella ne mökin tupakeittiöön. Isännän avustuksella kiinnitimme sekä taulut että uuden naulakon seinälle seinäkellon kaveriksi ja keittiön nurkka ehostui merkittävästi. Viimeistelin (=stailasin) koko komeuden vielä patalapuilla, lankakorilla ja tekokasvilla.

Tämä DIY-projekti oli joka tavalla onnistunut. Se oli helppo ja nopea tehdä, siinä käytettiin jo olemassa olevia materiaaleja ja lopputulos oli mielestäni erittäin onnistunut. Sanoisin jopa, että nyt oli täydellinen suoritus!

 

Kirjasuositus keski-ikäisille naisille

Heinäkuun olen pyhittänyt lomakuukaudeksi, jolloin pyrin hidastamaan hieman tahtia. Minulla tähän auttaa lukeminen ja siksi kävin heti loman alussa kirjastossa lainaamassa muutaman kirjan. Varsinainen lainakohteeni oli Regina Raskin "Onnellisen salaseura", joka onneksi löytyi hyllystä.

Kirja takakannessa kirjoitetaan, että "Kirja on sinulle keski-ikäinen nainen, joka luulit, että elämä viidestäkymmenestä eteenpäin on pelkkää hikoilua ja viiksikarvojen nyppimistä. Tarkkaan varjeltu salaisuus nimittäin on, että elämämme on parhaimmillaan lähestyessämme kuuttakymmentä". Koska kuulun kohderyhmään, päätin lähteä ottamaan selville, minkälaisesta salaseurasta onkaan kysymys.

Kirjassa Regina Rask kirjoittaa omakohtaisesti ikääntymisestä ja tarjoaa samalla lukijalle oivaluksia ja näkökulmaa ikääntymisen hyvistä puolista. Teksti on kirjoitettu humoristiseen ja jopa kevyen  sarkastiseen tyyliin. Lukiessa tekstiin oli helppo samaistua ja muutaman kerran taisin naurahtaa ihan ääneenkin. 

Kirja vahvisti omaa käsitystä nykyisestä elämästäni. Väkisinkin sitä on tullut mietittyä vanhenemista ja kuitenkin hyvin harvoin olen ajatellut siitä negatiivisesti. Olen todennut, että prosessi on luonnon määräämää ja sitä on oikeastaan turha vastustaa tai murehtia. Kirjaa lukiessani se avasi ajattelumaailmani ehkä vielä piirun verran enemmän. Siksi minun on helppoa yhtyä ajatukseen, että elän elämäni parasta aikaa ja todeta, että "keski-ikä on uusi musta".

Lukiessani kirjaa, se vahvisti minun jo olemassa olevia ajatuksia omasta vanhenemisesta ja siitä missä vaiheessa elämää olen. Löysin monta yhtymäkohtaa ja tiedostin selvemmin, että moni muukin ajattelee keski-iästä samalla tavalla kuin minä...tai ainakin minä ja Regina Rask. On ollut oikeastaan aika helpottavaa ja jopa vapauttavaa huomata, että jollain tasolla on päässyt eroon jo siitä "mitä muut ajattelevat minusta" ja pystyn rohkeasti olemaa sitä mitä olen. 

Olen myös sen ikäinen, että eletty elämä "näkyy ja tuntuu" sekä hyvässä että pahassa -  ja varsinkin siinä hyvässä. En tiedä uskallanko puhua jo elämänviisaudesta, mutta elämänkokemuksesta kylläkin. Olen aidosti ja oikeasti ylpeä siitä kaikesta, mitä olen elämässäni tehnyt ja kokenut. Jotain tekemättömiä tai tehtyjä asioita saatan katua, mutta päällimmäisenä tunteena on, että olen saavuttanut ja saanut elämältäni paljon hyvää.  Aina ei ole ollut helppoa, mutta elämä on kuitenkin kohdellut tähän asti minua hyvin.

Kirjan luki nopeasti ja se toimi ainakin minulle jonkinlaisena omien ajatusten kokoajana. Ihan kaikilta osin en pystynyt samaistumaan kirjailijaan, sillä en ole ajatellut hankkia koiraa enkä ole innostunut puutarhanhoidosta, ainakaan vielä. Muilta osin taida olla jo aika lähellä Onnellisten salaseuralaisten jäsenyyttä. 

Hyvää lomalukemista keski-ikäisille elämänpohdiskelijoille!