Haikeutta ilmassa...

Tänä vuonna toukokuussa on paljon tapahtumia, joissa on häivähdys haikeutta mukana...

Lapsemme päättää koulutiensä alakoululla ja siirtyy syksyllä yläkoulun puolelle. Siirtyminen yläasteelle on myös eräänlainen lapsuuden loppumisen merkki, johon näin äitinä suhtautuu hyvin ristiriitaisin tuntein. Lapseni ei ole enää pitkään aikaan ollut se pieni ja kasvu teiniksi on jo kovaa vauhtia menossa. Tiedossa on kolmen vuoden koulu- ja kasvurypistys, jonka aikana tullaan nuoreksi. Suurin toiveeni on, että välttyisimme suurimmilta törmäyskursseilta ja selviämme lapsemme kanssa kolmen vuoden kasvuprojektista suhteellisen selväjärkisinä. Viime viikon vanhempainilta ja tutustuminen uuteen kouluun olivat ne ensimmäiset konkreettiset asiat, jotka todistivat sen, että "matkalla" ollaan...

 

 

 

 

 

Tämän kevään aikana tulee päättyneeksi myös merkittävä ajanjakso meidän lähikoulumme osalta. Syvärauman koulun toiminta loppuu ja lapset siirtyvät uuteen rakenteilla olevaan Pohjoiskehän kouluun. Jäähyväisjuhlat juhlittiin eilen isosti koko koulun voimalla, jossa koulun vanhempainyhdistys, opettajat ja oppilaat onnistuivat luomaan, kaikesta haikeudesta huolimatta, erittäin onnistuneet ja hienot kevätjuhlat. Juhlallisuuksista huokui eräänlainen ylpeys Syvärauman koulusta ja sen ainutlaatuisesta hengestä. Olen kiitollinen siitä, että lapseni sai käydä alakouluvuotensa tässä pienessä koulussa ja niillä eväillä jatketaan elämässä eteenpäin. 

 

 

Samassa kouluverkkomuutoksessa myös oma työpaikkani lopetetaan, erityiskoulumme (nimenä) lakkaa olemasta ja se siirtyy myös tuonne uuteen kouluun. Koulumme sulautuu pienryhmiksi ja toimimme jatkossa sulassa sovussa saman katon alla yleisopetuksen muiden luokkien kanssa. Pitkä erityiskouluhistoria päättyy tähän lukuvuoteen innostunein, mutta samalla myös haikein mielin. Samassa rytinässä yksi opettajakollegani jää ansaitulle eläkkeelle ja vastapainona sille, tulen saamaan  huiman määrän uusia työkavereita.

Vaikka muutoksiin liittyy haikeutta ja epävarmuutta, on katseet suunnattu luottavaisesti eteenpäin.

Tunteiden kirjoa on hieman vaikea pukea tällä hetkellä sanoiksi, sillä tunnetilat vaihtelevat varovaisesta innokkuudesta luopumisen haikeuteen.

Se on kuitenkin varmaa, että taaksepäin on turha katsoa ja haikailla, kun elämää on edessä päin.

 

 

 

 

Asioiden murehtiminen etukäteen on turhaa.

Se otetaan vastaan, mitä tuleman pitää.

 Ja se, että tunnen, kertoo, että elän!