Kun (joskus) tuntee itsensä vanhaksi ja väsyneeksi...

Mistähän se johtuu, että joskus peilistä katsoo itseä kriittisemmin kuin yleensä... ja mitä siellä silloin näen?

Peilistä katsoo takaisin vähitellen harmaantuva ja rypistyvä reilusti keski-ikäistynyt naishenkilö. Iho ei ole enää kimmoisa ja ne naururypytkin ovat jo vuosia sitten muuttuneet pysyviksi. Mitkään tehoseerumit tai ihmevoiteet eivät enää pelasta näitä piirteitä eikä ihokaan hehku enää nuoruusvuosien lailla. Maan vetovoima on vuosien aikana tehnyt tehtävänsä vähän joka puolella kehoa. Omaa peilikuvaani katson välillä kuin vierasta ja mietin, olenko minä todellakin "noin vanhan näköinen". Ja kieltämättä kasvoista paistaa välillä myös väsymys...

 

 

Ikääntymisessä minua haittaa toisinaan juurikin ulkonäön muuttuminen ja kuitenkin hyväksyn sen osana luonnollista vanhenemista.
Asia herättää välillä hyvinkin ristiriitaisia tunteita. Hiusten värjäämisen lopetin muutama vuosi sitten ja otan niihin harvakseltaan joskus väriraitoja.
Tiedän, että hiusten värjäämisellä olisi nuorentava vaikutus, mutta aion pysyä vakaasti tässä "viimeisen värin"- periaatteessa.
Kasvoissa olevat rypyt saisi varmasti sileämmiksi kosmetologin tai kirurgin käsittelyssä, mutta siihenkään en aio ryhtyä.
 

Onneksi tiedän, että nämä hetkelliset pienimuotoiset vanhenemiseen liittyvät "ikäkriisit" ovat ohimeneviä ja ne on selätettävissä muutamalla helpolla konstilla; pukeutumisella (osta uusi vaate!), sopivalla hiustyylillä (käynti parturissa riittää!) ja ennen kaikkea positiivisella asenteella. Kaksi ensimmäistä konstia vaativat pientä rahanmenoa, mutta tuo viimeisin on vain asenne kysymys. Joskus täytyy mennä seisomaan peilin eteen, katsoa itseä silmiin ja sanoa ääneen, että olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, aitona ja luonnollisena.


 Ja tänään on juuri sellainen päivä...