torstai 21. toukokuuta 2020

Surkeuden maksimointia???!


En ole koskaan ollut "himourheilija", mutta ihmisenä olen ollut liikkuvaista sorttia. Keski-iän myötä oma hyvinvointi on tullut tärkeämmäksi. Minun kohdallani kyse ei ole niinkään painonhallinnasta,  vaan kokonaisvaltaisemmasta hyvästä olosta ja itsestä huolehtimisesta. Silloin tällöin tulee pysähdyksiä ja yritän tehdä jonkinlaista ryhtiliikettä.




 
En ole koskaan tupakoinut ja alkoholin kulutus on todella vähäistä, melkeinpä olematonta. Minun suurin paheeni ja heikkouteni on karkki/sokerit. Pystyn pitämään karkkilakkoa aika hyvinkin, viimeisin taisi kestää 1 1/2 vuotta, mutta sitten tulee taas repsahdettua ja karkkia/sokeria tulee syötyä ihan mahdottomia määriä. Tänä keväänä, juuri ennen korona-ajan alkua aloitin karkkilakkoni, jälleen kerran. Jäätelöä, pullaa yms. saan syödä, mutta niidenkin syöminen on pysynyt kohtuudessa. Karkkilakkoni koki pienen takapakin kuluneella viikolla, kun työpaikan kahvihuoneella oli karkkiastia ja kuinka ollakaan käteni kävi siellä ja laitoin kaksi karkkia suuhun. Huomasin vahingon käyneen, kun oli puraissut niitä ja hetken mietin, mitä teen. Päätin syödä ne hyvällä omallatunnolla sen enempää tuntematta huonoa omatuntoa. Ja hyvältä maistui!
 
 





Noin kuukausi sitten päätin aloittaa myös lenkkeilyn. Viime vuoden kesällä pääsin jo hyvää juoksukuntoon, mutta loka-marraskuussa tuli "totaalistoppi". Talvi meni satunnaisia kävelylenkkejä tehden, mutta juoksemassa en käynyt ollenkaan. Huhtikuussa päätin aloittaa vähän määrätietoisemman liikkumisen ja aloitin rauhallisesti tekemällä pitempiä kävelylenkkejä ja totuttelemalla kroppaa taas liikunnan ihmeelliseen maailmaan. Vähitellen aloin myös juosta ja tällä hetkellä teen viikossa  n. 2-3 juoksulenkkiä ja 3-4 kävelylenkkiä, omia tuntemuksia kuunnellen. Olen pyrkinyt tekemään työmatkat myös kävellen ja lisäämään muutenkin arkiliikuntaa.




 


Vallitsevassa korona-arjessa päätöksissä on ollut suhteellisen helppo pysyä. Karkkilakossa tulee välillä niitä "heikkoja hetkiä", mutta sokerinhimo menee aika nopeasti ohi. Lenkkeily on alkanut tuntumaan mukavalta, jopa välttämättömältä. En huomaa olotilassani mitään suuria muutoksia, mutta silti olen päättänyt jatkaa näin. Vaikka elämä on koronan takia  rajoitetumpaa, en koe, että nykytilanteessa tämä olisi "surkeuden maksimointia", vaan pikemminkin päinvastoin. Liikunnasta (siitä vähäisestäkin) tulee hyvä olo ja se auttaa kummasti jaksamaan - kaiken tämän muun surkeuden keskellä...
 
 

4 kommenttia:

  1. Itse olin ollut karkkilakossa jo reilun puoli vuotta, kun poikkeustila alkoi. Ja, siihen loppui minun hyvällä pohjalla ollut lakkoilu. Ja, kuinka olen yrittänyt taas lopettaa tuota herkuttelua, tuntuu vaan todella vaikealta. Mitenkä onkaan niin vaikeaa? :) No, ei muuta kuin itse niskastakiinni ja taas ruotuun. :)
    Sinulla on siis paremmalla mallilla, hyvä sinä! Mukavia lenkkihetkiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä karkkilakko tuntuu vähän "tyhmältä", mutta kun en pysty syömän karkkeja vain muutamaa vaan samalla menee koko pussi... siksi mun on pakko olla "totaalikieltäytyjä". Tämän tarkoitus ei ole olla loppu elämän juttu, mutta jos nyt vähän aikaa kokeilis…
      Tsemppiä sulle "niskasta kiinni"-projektiin! <3

      Poista
  2. Minä olen alkanut tekemään kävelylenkkejä miehen kanssa. Kävelemme viikossa päälle 100km, joka on minulle paljon, kun en niin kävelystä välitä :) Lisäksi poljen työmatkat ja tietysti lasten kanssa tulee liikuttua. Minun pahin paheeni on coca-cola ja toiseksi pahin juustonaksut, huoh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että tämä korona-aika on saanut ihmiset ulos ja liikkeelle. !00 km viikossa on jo hyvä suoritus ja hyötyliikunta päälle. Hyvä Outi! Liian helposti sohva vetää työpäivä jälkeen ainakin minua puoleensa, mutta onneksi olen päässyt vähän jo juoksu-/kävelyrytmiin. Kesälomalla pitäisi olla vielä enemmän aikaa liikkua...mutta ans kattoo millai käy...? :D

      Poista