Tervetuloa arki!

Viiden viikon loma päättyi ja olen ollut nyt viikon töissä. Työhön palaamiseen ei liittynyt mitään sen suurempaa "töihin-paluu-ahdistusta" ja (työ)arkeen palaaminen on sujunut yllättävän hyvin. Kirjoitin tämän hetken tuntemuksista jo aiemmin LinkedIn-tililläni ja ajattelin jakaa ne myös täällä blogissani.

Kuten monet blogini seuraajat tietävät, aloitin viime vuonna Winnovalla, Porin liiketoiminnan yksikössä opettajana ja ensimmäinen puoli vuotta (ja oikeastaan koko vuosi) oli melkoista turbulenssia. Näin jälkeenpäin osaan arvostaa vielä enemmän selviytymistäni jokseenkin haasteellisesta vuodesta, sillä uuden työn lisäksi oman äidin vakava sairastuminen ja menehtyminen kulkivat arjessa mukana. Uuden lukuvuoden aloitus on tuntunut nyt inhimilliseltä, sillä huomaan omaksuneeni ja osaavani jo monta käytännön asiaa. Pari viikkoa lukuvuoden alussa menee opiskelijoiden hoks-palavereja pitäessä, syksyn tunteja ja uutta ryhmää suunnitellessa. Olotila on kuitenkin suhteellisen rauhallinen.

Olin suunnitellut, että olisin hakenut suorittamaan ns. polkuopintoja nyt syksyllä Samkissa, mutta loman lopulla aloin miettimään vakavasti omia voimavarojani. Opiskelu pitäisi suorittaa työnohessa eli se tarkoittaisi jälleen kaiken vapaa-ajan käyttämistä siihen. Olen viime vuosina opiskellut aika paljon ja tiedän, että tavoitteellisena ihmisenä en voisi suorittaa opiskeluja "toisella kädellä". Kävin rehellistä pohdintaa itseni ja aviomieheni kanssa ja päätin lopulta pitää opiskelusta tauon. En ole haudannut haavetta tradenomiopintojen suorittamisesta, mutta tässä kohtaa minun on pakko ottaa pieni aikalisä. Ensi keväänä yritän uudestaan ja tämän kevään kokemuksella tiedän paremmin, mihin olen ryhtymässä ja ehkä niitä voimavarojakin on enemmän.

Päätös välivuoden pitämisestä oli lopulta helpottavaa, sillä tunnen, että viimeisien vuosien aikana minulla on ollut elämässä paljon kaikenlaista suorittamista. Kaikessa innostuksissani ja tohinoissani olen laiminlyönyt omaa hyvinvointiani. Keväällä sain kuntoilukipinästä kiinni ja tavoitteena on yrittää ylläpitää sitä. Arki tuo perinteisesti haastetta, mutta yritän. Nyt ajattelin ottaa enemmän aikaa itselleni ja hengähtää...

Nykyinen työni ammatillisena opettajana mahdollistaa etäpäivien ja lomapäivien pitämisen koulujen loma-aikojen ulkopuolella. Elo -ja syyskuussa minulla on vielä viikon kesälomat tiedossa, joten alkanut lukuvuosi on joka tavalla erilainen kuin viime vuonna. Koska kaikki ei ole enää aivan uutta ja sekavaa, voi olla, että stressitasoni pysyy tänä lukuvuonna siedettävämmällä tasolla - tai ainakin uskon niin. 

Näissä tunnelmissa uuteen työviikkoon ja lukuvuoteen.

Kesäprojekteja

Olen nyt ollut lomalla neljä viikkoa ja ensi viikolla minulla käynnistyy viimeinen lomaviikko tällä erää. Vaikka loman pituus on ollut lyhyempi, mihin opettajana olen tottunut, on tämä tuntunut riittävän pitkältä pätkältä. Lomalle en asettanut sen enempää erityisiä suunnitelmia, mutta jotain on sentään tullut tehdyksi.

Mökillä olen pystynyt olemaan aivan liian vähän ja siellä minulla on ollut kaksi sisustusprojektia: laajennetun vierasmajan kalustaminen ja mökin keittiön säilytysongelman ratkaiseminen. Sisustusintoiselle nämä ovat molemmat olleet erittäin mieluisia tehtäviä, joissa olen saanut toteuttaa vapaasti omia visioitani.

Mökillämme on melko suuri tupakeittiö suhteessa mökin pinta-alaan. Muutama kesä sitten teimme täällä hieman isomman remontin, jossa uudistimme pintoja ja keittiön kaapistoja. Saimme hieman enemmän kaappitilaa, mutta käytäntö osoitti, että tarvitsemme sitä vielä lisää. Päädyin lomallani tilaamaan ison vitriinikaapin Ikeasta ja se tuli näppärästi kotiin asti toimitettuna. Värivalinnassa päätin kerrankin repäistä ja tilasin turvallisen valkoisen sijaan punaisen vitriinin. 

Vitriinin kokoaminen onnistui vaivattomasti ja lopputulos oli paljon parempi, mitä olin ajatellut. Perintöryijy ja vitriini ovat hyvä pari isolla seinällä. Samaa sävyä on vielä tupakeittiömme takassa ja yli satavuotiaassa keinutuolissa. Punainen sävy tuo sisustukseen hieman lämpöä ja "särmää". Uusi vitriini ratkaisi säilytysongelmaamme oleellisesti, sillä siihen mahtuu paljon sekä astioita että kaikenlaista keittiöön ja kattaukseen kuuluvaa "irtosälää". Muutos aiheutti lisäjärjestelyjä myös keittiökaapistoissa, joten samalla tuli tehtyä perusteellisempaa järjestelyä vähän joka puolella.

Mieheni on urakoinut mökillämme varasto-vierasmajan parissa nyt kahtena kesänä. Olemassa olevasta varastotilasta luovuttiin ja vierasmajaa pidettiin vähän, jotta siihen saatiin kaksi erillistä huonetta. Vierasmajan toisen päädyn päätin sisustaa jo mökillä olemassa olevilla huonekaluilla ja uushankintoina ostin sinne vain verhotangot ja maton. Koko vierasmajaprojekti alkaa olla loppusuoralla ja tällä hetkellä mies viimeistelee sitä vielä ulkopuolelta. Ensi kesänä näitä mökkiprojekteja voi olla (ehkä) tiedossa jo vähän vähemmän.

Kuten moni teistä blogini lukijoista tietää, teen sivutoimisena työnä sisustusneuvontaa ja asuntostailausta. Sain muutama viikko sitten yhteydenoton, jossa minua pyydettiin tekemään asunnon myyntistailausta juuri remontoituun kohteeseen. Tämä stailausprojekti oli minun mielestäni ehdottomasti stailaushistoriani hienoin kohde, sillä Vanhan Rauman miljöö ja talon tunnelma oli (ja on) ainutlaatuinen. Remontin valmistuttua tein stailauksen nopealla aikataululla mieheni ja poikamme pienellä avustuksella. Lopputulos oli onnistunut ja mikä tärkeintä, asiakas oli tyytyväinen. Vaikka tähän meni muutama lomapäivä, stailauskeikka oli erittäin mukava kesätyö, jonka tein enemmän kuin mielelläni.

Loman lähestyessä loppua voin olla tyytyväinen sen sisältöön. Tänä kesänä olen ehkä eniten nauttinut siitä, että en ole ottanut suorituspaineita, mitä pitäisi ehtiä tekemään. Kun en ollut paljon suunnitellut tai lyönyt lukkoon "menolistaa", vapauduin myös perinteisestä kesän "to do"-ajattelusta. Alustavasti meidän piti miehen kanssa käydä Fiskarsissa ja Billnäsissa sekä Hviträskissä, mutta näiden toteutumattomien reissujen tilalle teimmekin kahden yön reissun Ahvenanmaalle koko perheen voimin. Teiniperheessä tämä on jokseenkin harvinaista herkkua, joten nautin yhdessäolostamme koko rahan edestä.

Jos lomani tavoitteena oli hitaat aamut, aikatauluttomuus ja kiireettömyys, voin tässä vaiheessa todeta onnistuneeni siinä erinomaisesti - paremmin kuin moniin moniin vuosiin. Ikkunat on edelleen pesemättä ja mansikat pakastamatta, mutta pystyn elämään asian kanssa. Voi olla, että inspiraation iskiessä innostun em. töistä, mutta mitään en takaa, sillä aion nauttia jokaisesta jäljellä olevista lomapäivistä juuri sellaisina kuin ne vastaan tulevat. 

Elämä on.

Jonkin sortin huijarisyndroomaa

Viime elokuussa aloittamani uusi työ ammatillisena opettaja oli aluksi melkoinen "survival-kokemus", joka laittoi omaa ajatusmaailmaani uusiksi. Matkan varrella on ollut ylä-ja alamäkeä ja eniten olen huomannut potevani jonkinasteista huijarisyndroomaa.

Kun on tehnyt yli kaksikymmentä vuotta työtä erityislasten-ja nuorten kanssa, sitä tuntee osaavansa jo jotain. Vuosien aikana on ehtinyt saamaan sekä ammatillista että elämänkokemusta ja kerryttänyt omaa  ammattipätevyyttä. Erityisluokanopettajana olen halunnut uudistua ja kehittää osaamista enkä ole pelännyt haasteita. Koin olevani yksi niistä henkilöistä, joilta nuoremmat kollegat tulivat kysymään mielipidettä tai neuvoa johonkin asiaan ja välillä myös toisinpäin. Viime syksynä aloittaessani uutta työtä heittäydyin monen vuoden tauon jälkeen ns. syvään päätyyn ja tuntemattomaan. Olin jo unohtanut, miltä tuntui aloittaa täysin uudessa työssä, josta ei ole mitään aikaisempaa kokemusta, vaikka olinhan ollut tällaisessa tilanteessa aiemminkin - tosin yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Opettamisessa ei ole juurikaan ollut eroa, mutta opettajuus on ollut sisällöllisesti hyvinkin erilaista aikaisempaan työhöni verrattuna. Uudessa työssäni liiketoiminnan opettajana olen opetellut ammatillisen tutkintojärjestelmän ja siihen liittyvän kirjaamisen. Vastuuopettajan olen kirjaimellisesti vastuussa omasta 23 opiskelijan ryhmästä, heidän opintojen edistymisestä ja hyvinvoinnista. Koska ryhmässäni suurin osa on vielä oppivelvollisia, teen huoltajien kanssa vielä paljon yhteistyötä. Opettamani oppiaineet eivät ole olleet perinteisiä kouluaineita, vaan enemmän tai vähemmän liiketoiminnan ammattitutkintoon liittyviä esim. asiakaspalvelu ja työyhteisössä toimiminen sekä työvälineohjelmista Word ja PowerPoint, joten työn kuva on ollut hyvin mielenkiintoinen ja monipuolinen.

Koska olen joutunut opettelemaan uusia asioita ja käytänteitä melkoisen määrän, olen aika monta kertaa pohtinut omaa osaamistani. Huomaan, että olen joutunut hakemaan omaa ammatti-identiteettiäni ja toisinaan kriittiset pohdinnat omasta osaamisesta ovat aiheuttaneet epävarmuutta. Olen kokenut sellaisia tuntemuksia, joita muistan kokeneeni opettajaurani alkuaikoina, mutta jotka olin vuosien saatossa unohtanut. Kun aluksi yrittää selviytyä työtehtävistä ottamalla muista mallia, mutta hetken päästää ymmärtää, että minun täytyy löytää oma tapa tehdä työtä. Kun keskustelee kokeneempien kanssa, poimii sieltä sellaisia ajatuksia ja toimintamalleja, jotka sopivat sinulle. Kun joutuu ihan oikeasti tekemään itsetutkiskelua ja pohtimaan asioita...

Huijarisyndrooma nousee aika ajoin siinä vaiheessa esille, kun keskustelen työyhteisössä kollegoiden kanssa, joilla on enemmän alan koulutusta ja työkokemusta. Työyhteisössäni on osaamista vaikka kuinka paljon ja ihmisten erilaisuus tuo monipuolista osaamista.  En aina näe sitä, että minulla on myös omaa vahvaa osaamista mm. tiimityöskentelystä, vanhempien kohtaamisesta, erityispedagogiikasta ja yrittäjyydestä, joita olen voinut hyödyntää työssäni. En näe välttämättä "omaa arvoani", vaikka tiedän, että työpanokseeni ollaan tyytyväisiä. Tunnustan, että syyllistyn osaamiseni vähättelyyn ja toisinaan jopa pohdin, miksi minut on edes palkattu tähän tehtävään ja olenko riittävän hyvä. Onneksi työyhteisö on nostanut minut aina takaisin pinnalle, kun olen meinannut vajota "syviin vesiin". Koen saavani heiltä paljon arvostusta - ja siitä huolimatta huijarisyndrooma tulee aika ajoin esille, jossa oman osaamisen vähättely on ihan oikea ja aito tunne. 

Olen pohtinut, johtuuko huijarisyndrooma ehkä huonosta itsetunnosta, käsityksestä omasta ammatillisesta osaamisesta tai osaamattomuudesta vai jostain muusta? "Tautina" se ei ole mikään maailman mukavin, mutta onneksi ei myöskään hengenvaarallinen. Lääkitystä siihen ei ole ja sen kanssa oppii elämään, kun muistaa, että kun on tehnyt työnsä kunnolla, se riittää 

- ja joskus riittää vähän vähempikin.

Lomalle lompsis...

Aloittelen kesälomaani juhannuksesta. Tiedossa viiden viikon tauko, jolloin olisi tarkoitus ottaa rennommin. Takana on yksi lukuvuosi uudessa työssä ja viimeaikoina olen tehnyt pohdiskelevaa yhteenvetoa siitä.

Tosiasia on, että lukuvuosi on ollut monella tavalla raskas, sillä uutta opittavaa on ollut NIIN paljon. Kaiken uuden keskellä olen joutunut etsimään uudenlaista ammatti-identiteettiä, vaikka se opettajan opettamistyö ei muuksi ole muuttunutkaan. Samaan hengenvetoon totean, että vuosi on ollut myös AIVAN HUIKEA KOKEMUS! Olen niin onnellinen, että uskalsin lähteä ja haastaa itseni, sillä vuoden aikana olen saanut uusia ystäviä, toisenlaista opettajakokemusta ja mikä parasta, olen löytänyt itsestäni uusia puolia. Kirjoitin tunnelmia ja ajatuksia myös  IG-tililläni @satu_live, josta voi käydä lukemassa asiasta lisää.

Aikaisemmassa opettajan työssä olen tottunut ruhtinaalliseen 10 viikon lomaan, mutta uuden työn myötä loma-ajattelu ja -käytäntö on mennyt uusiksi. Minulla on nyt viiden viikon lomapätkä, mutta seuraavat lomaviikot pidän elokuussa ja syyskuussa, joten kesälomia kertyy yhteensä 8 viikkoa (pidin yhden jo toukokuussa). Tämän lisäksi minulla on viikon syysloma ja kahden viikon joululoma. Aikaisempaan työhöni verraten lomia on vähän vähemmän, mutta kuitenkin sitä on edelleen paljon. Se, että lomailen koulujen loma-aikojen ulkopuolella ja minulla on mahdollisuus tehdä silloin tällöin etätyötä, on minulle uutta -  ja siihen olen vasta totuttelemassa.

Jos joku erehtyy luulemaan, että ammatillisen opettajan työ on helppoa, pitäisi varmasti määritellä, mitä sillä tarkoitetaan. Minulla on kokemusta vain erityisluokanopettajan työstä pienryhmässä ja peilaan kokemusta siihen. Työ on tietenkin erilaista kuin peruskoulun (erityis)opettajan työ. Työni on sidottu vuosityöaikaan ja ammatillisella puolella se tuntuu olevan oikea vaihtoehto perinteisen opetusvelvollis-vaihtoehtoon verrattuna. Meillä seurataan opiskelijoiden opintoja koko ajan. Vastuuopettajana olen jatkuvasti yhteydessä opiskelijoihin, huoltajiin, muihin opettajiin, kirjaan päivittäin erilaisia asioita Studenta -järjestelmään, osallistun erilaisiin palavereihin, suunnittelen ja pidän tunteja, käyn työpaikoilla katsomassa ja arvioimassa opiskelijoita ja selvitän esille tulevia asioita tai ongelmia. Kaiken muun lisäksi yritän kehittää sekä omaa opettajuuttani että ammatillista opetusta muiden opettajien kanssa. Vaikka peruskoulussa työnkuva on periaatteessa hyvin samankaltainen, ammatillisella puolella ote on selvästi enemmän "ohjauksessa", mistä johtuen erilaisten asioiden kirjaamista ja selvittämistä on todella paljon - ja siihen menee myös paljon aikaa. Voin vain todeta, että vuoden kokemus ammatillisena opettajana on ollut hyvin silmiä avaavaa!

Kuten jo aikaisemmin olen jo todennut, jään lomalle hyvillä mielin. Uskoisin, että loman jälkeen elokuussa minun  on huomattavasti helpompi aloittaa työt, kun tiedossa on jo paljon "tuttua ja turvallista". Syyskaudelle on tulossa myös uusia mielenkiintoisia haasteita, mutta pääsen aloittamaan lukuvuoden ns. vanhana tekijänä. Lomasuunnitelmia ei juurikaan ole, mutta aion nauttia sen tuomasta aikatauluttomuudesta. Lisäksi yritän saada ylläpidettyä toukokuussa aloittamaani liikuntaprojektiani, johon kuuluu joko kävely-ja juoksulenkit. Eikös siinä ole jo riittävästi suunnitelmaa yhdelle lomalle...?

IHANAA KESÄKUUN VIIMEISÄ PÄIVIÄ
JA NAUTITAAN KESÄSTÄ!

Luova tauko

Postaustahti on venahtanut vähän pitkäksi, koska on tuntunut siltä, ettei ole mitään kirjoitettavaa, vaikka  tänä keväänä on tapahtunut merkittäviäkin asioita. On tuntunut, että en ole oikein jaksanut istua työpäivän jälkeen enää tietokoneella. Blogin päivittäminen on ollut useasti  mielessä, mutta se on jäänyt arjen jalkoihin.

Täällä nyt kuitenkin ollaan. Olen ollut viikon lomalla (=vapaajaksolla), joka on tuntunut ihmeelliseltä ja erikoiselta. Erityisluokanopettajana ollessani (yli 20 vuotta) kesälomani on aina määräytynyt koulujen kesälomien mukaan, mutta nyt on toisin. Lomaviikon  jälkeen olen vielä neljä viikkoa töissä ja sen jälkeen jään pidemmälle kesälomalle. Voin todeta, että tässä kohtaa  viikon loma tuli minulle oikeaan aikaan, sillä nyt jaksaa pienen hengähdyksen jälkeen puristaa viimeiset työviikot juhannukseen asti.

Viimeksi kirjoitetun postauksen jälkeen olen tehnyt yhden työurani isoimmista päätöksistä. Pitkän ja tuskaisen pohdinnan jälkeen päätin irtisanoutua työstäni erityisluokanopettajana. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, sillä vakituisen työ päättäminen ja epävarman työtilanteen kanssa eläminen aiheutti melkoisesti pohdittavaa. Äitini poismenon jälkeen, päätöksenteko tuntui ehkä helpommalta, sillä elämän rajallisuus ja ainutkertaisuus sai minut tekemään rohkean ratkaisun. Näillä näkymin minulla on töitä ammatillisena opettajan vuoden loppuun asti ja sen jälkeiset suunnitelmat ovat auki. Uskon vahvasti, että asiat kuitenkin järjestyvät.

Keväällä sain myös päähänpiston, että hakeudun opiskelemaan tradenomiksi Satakunnan ammattikorkeakouluun, yrittäjän koulutusohjelmaan. Valintakurssitehtäviä tuli tehtyä hyvinkin tiiviisti maalis-huhtikuun ajan ja valintojen tulokset saan kuulla heinäkuun alussa. Opiskelu toteutetaan kokonaan verkko-opetuksena, joten opiskelu sopisi erinomaisesti tämän hetkiseen elämäntilanteeseen, tosin työn ja opiskelun yhdistäminen tietäisi jälleen vapaa-ajan vähenemistä, mutta siihen koen olevani valmis, jos tulen edes valituksi.

Kevään aikana olen yrittänyt aktivoitua enemmän kodin ulkopuoliseen elämään. Rauman Yrittäjänaisten hallituksessa oleminen on auttanut minua tässä. Kokouksia on riittävän harvoin ja toiminta sopivan aktiivista. Pyrimme järjestämään jäsenillemme vertaistukea, verkostoitumista ja virkistystä. Hyvä osoitus jäsenille suunnitellusta tapahtumasta oli kahden illan savityökurssi, jossa sain toteuttaa monen (kymmenen) vuoden unelmaani. Saven työstäminen ja oman tuotoksen ideoiminen tuntui erinomaisen hyvältä. Töiden valmistuminen tuntui kuin olisi saanut ennenaikaisen  joululahjan; kutkuttavaa jännitystä ja iloista yllätystä lopputuloksesta.

Tiedostan vahvasti, varsinkin näin pienen loman jälkeen, että minun tulisi kiinnittää enemmän huomiota omaan hyvinvointiini. Työ vie edelleen liian paljon aikaa ja energiaani, vaikka se mielenkiintoista onkin. Työpaikalla syksyn suunnittelu on jo pitkällä ja siellä minulla on tiedossa jälleen hieman uusia juttuja. On hienoa, että saan arvostusta työpanostuksestani, mutta samalla huomaan potevani pahemman laatuista "huijarisyndroomaa". Tästä  taidan kirjoittaa ihan oman postauksen, sillä sen verran paljon olen sitä(kin) asiaa pyörittänyt mielessäni.

Nyt kuitenkin valmistautumista tulevaan työviikkoon.
Ja kesäkuukin on jo melkein täällä!

Ajatuksia ajankäytöstä ja aikatauluista

Tänä viikonloppuna siirrettiin kelloja jälleen kesäaikaan. Hassu tekninen toimenpide, jonka tarkoituksenperää en ole oikein koskaan ymmärtänyt, mutta jonka teemme olosuhteiden pakosta kaksi kertaa vuodessa.

Olen ihminen, joka toimii sekä hyvässä että pahassa aikataulujen mukaan. Minulla on edelleen käytössä perinteinen paperinen kalenteri, jonka avulla hahmotan tulevat ja menneet tapahtumat paremmin kuin sähköisellä kalenterilla. Työni puolesta minulla on sähköinen kalenteri, jonka käyttöä olen joutunut matkan varrella opettelemaan vaihtelevalla menestyksellä.

Aikatauluttamisen lisäksi teen itselleni "to do- listoja". Jos en niitä tekisi, unohtaisin varmasti osan asioista. Ne auttavat minua jäsentämään aikaa ja aikataulujani. Hyvä osoitus tästä on esim. ajankohtaisen veroilmoituksen täydentäminen, johon minun täytyy joka kevät uhrata muutama tunti viikonlopusta. Isommissa projekteissa minun on laitettava itselleni kalenteriin ylös (=aikatauluttaa), milloin teen mitäkin. Esimerkiksi opiskelutehtäviin tai työhön liittyviin "deadlinet" minun on pakko suunnitella etukäteen, jotta hahmotan elämääni.

Perheellisenä oma aikatauluni synkronoituu väkisinkin muiden perheenjäsenten aikatauluihin. Teinin jääkiekkoharrastus vaatii edelleen joka viikkoista aikataulusäätöä, mutta vuosi vuodelta tarve on vähentynyt. Nyt täytyy enemmänkin hahmottaa se, että harrastukseen liittyvä muu huolto (= muonitus) on kunnossa. Tiedän, että tämä vaihe elämästä ei kestä enää kovinkaan kauan, sillä ammattiin valmistumisen ja armeijan jälkeen hän suuntaa todennäköisesti muualle asumaan.

Uusi työ ammatillisena opettajana on vaatinut opettelemaan uudenlaista ajankäyttöä. Minulla on kokonaistyöaika, jossa työpäivien pituudet vaihtelevat ja etätyön tekeminen on osittain mahdollista. Työmatkaan menee joka päivä yhteensä puolitoista tuntia, joten illat jäävät kotona melko lyhyiksi. Koska aikaisempina opettajavuosina olen pakon sanelemana tehnyt töitä usein viikonloppuisin, on tässä ollut opettelemista siinä, että saan tehdä suunnittelua työaikana -  ja saan siitä myös palkkaa. Nykyisin minulla on viikonloppuisin pääasiallisesti aina "vapaata" ja se on tuntunut luksukselta. 

Olen joskus miettinyt ja haaveillut elämästä ilman aikatauluja. Onko se mahdollista, edes eläkkeellä ? Vanhojen kalenterien selaaminen näyttää, miten paljon elämään ja arkeen liittyy aikatauluja. Ne sitovat ja aiheuttavat aika-ajoin minulle myös stressiä. Mitä sitten, kun lapsi muuttaa pois kotoa ja itse jään pois työelämästä? Onko minulla silloin vain aikaa ja tyhjiä päiviä? 

Epäilen.

Hiljaiseloa

En ole päivittänyt blogiani yli kuukauteen ja tähän on ollut ihan syynsä. Elämän rajallisuus muistutti olemassaolollaan ja on ollut pakko hiljentää vauhtia. Helmikuussa sairastin ensimmäistä kertaa koronan juuri ennen hiihtolomaa ja äitimme nukkui pois helmikuun lopulla ollessamme lomalla.

Viimeiset viikot olemme yhdessä sisarusteni kanssa järjestelleet hautajaisia ja yrittäneet pyörittää jokainen omalla tahollaan sitä tavallista arkea. Äidin poismeno ei tullut yllätyksenä, sillä hänen kuntonsa heikkeni nopeasti ja hän ehti olla saattohoidossa vain muutamia päiviä. Silti läheisen ihmisen kuolema pysäyttää ja ehkä vähän lamaannuttaakin. Työssä käyminen on ollut enemmänkin suorittamista ja kaikki muut arjen velvoitteet olen mitoittanut oman jaksamisen mukaan.

Eilen saatoimme äitimme viimeiselle matkalla läheisten ihmisten läsnä ollessa;  me kolme sisarusta perheineen, äidin sisko miehensä kanssa ja isän puolelta kolme tätiämme. Siunaustilaisuus tapahtui samassa kappelissa, jossa isämme siunattiin 16 vuotta sitten. Kauniin ja tunteikkaan tilaisuuden jälkeen veimme surukukat vielä isämme haudalle, joka tulee olemaan myös äitimme viimeinen leposija. Äitimme toive tämäkin.

Muistotilaisuus pidettiin Rauman Merimuseolla, johon kokoonnuimme syömään, kahvittelemaan ja muistelemaan äitiämme. Tilaisuus oli hyvin lämminhenkinen, sillä moni läsnäolijoista halusi jakaa muistonsa äidistämme, ihmisestä jolla oli suuri sydän ja joka laittoi muiden tarpeet omiensa edelle. Ja vaikka meitä yhdisti yhteinen suru ja ikävä, tilaisuudessa huokui myös suuri kiitollisuus äitiämme kohtaan. 

Äitimme halusi pienet hautajaiset ja ne myös toteutuivat hänen toiveensa mukaisesti. Hän oli sairaalassa ollessaan todennut  ja toivonut lapsenlapselleen, että "kun me kaikki suremme häntä, niin älkäämme surko kuitenkaan kauan, sillä elämässä kuuluu mennä eteenpäin". Äidin ohjeistuksesta huolimatta ikävä ja kaipaus ovat vielä vahvasti läsnä, ihan joka päivä. Suru tulee esille arjen pienissä asioissa ja pienissä hetkissä. Tiedän, että vähitellen suru, ikävä ja kaipaus helpottavat ja muistot antavat lohtua.

Äidin muistotilaisuuden kukka-asetelmat koristavat tällä hetkellä kotiamme. Niiden lakastumisen myötä meillä sisaruksilla on tiedossa lähiaikoina vielä lakisääteinen perunkirjoitus ja äidin omaisuuden jakaminen. Tämä koen "välttämättömäksi pahaksi" ja jokseenkin myös epämiellyttäväksi asiaksi. Vaikka me sisarukset olemme olleet jo kauan itsenäisiä ja perustaneet kukin omat perheet, tulee tämä päättämään lapsuudenaikaisen perheen ja yhden ajanjakson - lopullisesti. Mutta onneksi tiedän, että äidin ja isän perintö jatkuu meissä sisaruksissa ja omissa lapsissamme vahvana.

Rakkaudella äitiä ja isää muistaen.

💓