Taas on tullut todistettua, ettei nuo kukkaset meinaa minun hoivissa selviytyä.
Tämä pikku orvokki killuu ruukussa meidä ulko-oven luona ja sitä kastellaan, kun jaksetaan/ huomataan. Olen jo aika monta kertaa virkistänyt sen viime hetkillä ja kyllä se alkaa näyttää jo vähän kärsivän moisesta kohtelusta.
Eli minulle alkaa varmistua, että tänä(kään) kesänä en montaa euroa ruukkukasveihin laita. Ihan varma on se, ettei meille tule "pihatuunauksen" yhteydessä ainoatakaan kukkapenkkiä. Meillä se olisi vain rahan tuhlausta. Taidan siis keskittyä muutamiin kukkiviin pensaisiin (esim. hortensia)...jos edes ne säilyisivät hengissä.
Ja puutarhahommatkin alkoivat tökkiä heti alkumetreillä. Eilen lähdin uhmakkaana tarmokkaana leikkamaan nurmikkoa, ensimmäinen kerta tänä vuonna. Eikä ruohonleikkuri inahtanutkaan vaikka minä tein (omasta mielestä) kaikki mahdolliset toimenpiteet ja "tanssikuviot". Kone ei inahtanut saatikka hörähtänyt. Ruoho jäi siis ajamatta. Illalla kerroin asiasta miehelleni ja hetken kuunneltuaan hän kysäisi, että "tarkastitko tulpan?"...no, enpä tietenkään...
Jos ruohon leikkaaminen alkaa vaatia koneinsinöörin taitoja, taidan irtisanoutua koko puutarhahommasta. Laitetaan koko "lääni" asfaltille! Voiko puutarhanhoito olla jollekin todellakin terapeuttista? Ihmettelen vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti