Tämä viikko on ollut työurani raskain. Tiistaina sain suruviestin oppilaani menehtymisestä ja kulunut viikko on mennyt jonkin asteisessa "sumussa". Asian käsittely on monella tasolla ns.vaiheessa. Päälimmäisenä on vain kysymys: "Miksi?".
Töissä arkea on pyritty jatkamaan niin normaalisti kuin se on ollut mahdollista ja olemme saaneet myös tarpeellista kriisiapua. Myös oppilaiden suhtautuminen asiaan ja tässä hetkessä eläminen ovat auttaneet työpäivästä selviytymiseen. Kaikkein tärkeimmiksi ihmisiksi ovat osoittautuneet ne, jotka tekevät päivittäin työtä kanssani luokassa, minun työtiimini. Meillä on "yhteinen suru" ja yhdessä jaettuna se on ehkä hitusen verran kevyempi kantaa.
Jälleen kerran saimme muistutuksen elämän rajallisuudesta...ja myös sen yllätyksellisyydestä. Näihin asioihin ei vain voi varautua.
Aurinko laskee,
Jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
Niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
Ja varjoisat veet,
Niin varjoisat veet.
Niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
Ja varjoisat veet,
Niin varjoisat veet.
Kuulin tästä keskiviikkona järkytyksekseni enkä oikein vieläkään käsitä tapahtunutta... tekee kipeää ajatella asiaa ollenkaan, mutta se on mielessä koko ajan :'( Tänäänkin oli vaikea katsoa Vain elämää -jaksoa, sattuneesta syystä! :( Me ei ehkä koskaan saada vastausta kysymykseen "miksi?" mutta elämä jatkuu, vaikkakin tosi erilaisena. Menetettiin jotain niin ihanaa, kaunista ja suurta ja munkin sydämeen (niinku varmasti meidän kaikkien) jää pieni aukko <3
VastaaPoistaJaksamisia ja haleja teille töihin, muistan teitäkin surun keskellä!
Kiitos kauniista sanoista. Se on totta, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta... Halaukset sinnekin. T:Satu
VastaaPoistaMiten surullista... Voimia suruun ja lämmin halaus <3
VastaaPoistaKiitos...
Poista